Kuudestoista päivä. Väriään vaihtava savupiippu ja pahuuden kolme kirjainta

Hyvä lukija,
kouluni on alkanut. Värikkäässä ryhmässä on kolmekymmentä oppilasta. Kaikki vaikuttaa hyvältä. Loppuun, kuten ala-arvoiseen kouluruokaan ja maksulliseen printtaukseen, tottuu.

Maanantaina järjestettiin keskustassa valtavat opiskelijajuhlat, joihin noin kolmasosa talostani osallistui. En tiennyt juhlista, ja hyvä niin. Vietin illan espanjalaisen Mateon kanssa Yhdysvaltain avointen finaalia katsoen. Mateo on erittäin miellyttävä, ja vannoutunut Rafael Nadalin kannattaja. Ita oli yksinkertaisuudessaan suurenmoinen.

Olen löytänyt paljon ystäviä ja jaksamiseni rajoissa vastannut uteliaisuuteni kutsuun.

Jos elää liiaksi ajatuksissaan tekojen sijaan, jyskyttää takaraivossa rauhattomuus. Riittämättömyys toteuttaa haluamiaan asioita ei ole ongelma, vaan riittämättömyyden kieltäminen.
Se on erittäin tärkeä muistaa.

Dead Ghosts soittaa illalla Vera-baarissa ja huomenna samassa mestassa esiintyy White Hills. Suklaasilmä-Leo saapuu Leeuwardenista sitä katsomaan!

Toivottavasti Suomessa ilma on kaunis kuin morsian. Täällä se on kaunis kuin morsetin.
Oikein hienoa päivänjatkoa!

Mertsi

Ps. Valitettavasti kuvia on taas niukasti, sillä kamerani yllätti todella vadelmainen CHA-error, yleinen ohjelmistovirhe, joka estää täysin pätevän muistikortin tunnistamisen. Näytöllä vilkkuu CHA ja kamera halvaantuu.
Rakkine on nyt huollossa.

Tässä pari kuvaa, jotka otin harjoitellessani kameran käyttöä. Läheisellä Ebbingekwartier-nimisellä luovan toiminnan alueella järjestettiin pienet festarit. Festareilla oli kiekko, jota pyörittämällä sai vaihtaa savupiippuun ripustettujen valojen värejä. Lieve god!
Ei ole fotaria jolla rajata tai korjata fotoja. We have to live or live with it, baby doll.

Homma-foorumilla erittäin rajua kritiikkiä kerännyt savupiippu

Sateenkaarikiekkotyttö

"I will... break you..."

Onkos tämä nyt se kulttuurien sulatusuuni=)

Yhdeksäs päivä. Luova adrenaliini ja Lukkomiehen täsmäisku

Hyvä lukija,

hollantilainen ilmasto vaihtelee harmaan ja sinisen sävyjä maksimoiden ali- ja ylipukeutumisen mahdollisuudet. Ihmisarvoisen kouluelämäni syksyllä turvaa usean neliömetrin kattava sadeponcho. Vielä ei ole satanut. Kun sataa, olen valmis.

Eilen tapahtui paljon:

Media-alan opiskelijat kutsuttiin esittelypäivään, jossa tutustuimme opintoihin sekä koulun käyttämään verkkoalustaan. Odottamani bondaus toimittajaopiskelijoiden kanssa sai yllättäen jäädä, kun luokka hajautettiin teknisen osuuden jälkeen.

Turhautuminen ajoi minut ottamaan ohjat omiin käsiini. Lähetin koululle palautenovellin, jossa ehdotin seuraavan intropäivän viilaamista hieman yhteisöllisempään suuntaan.

Sitten perustin Facebookiin ryhmän, ja sähköpostitse kutsuin siihen kaikki toimittajaopiskelijat. Suunnitelma läpäisi luun kuin voi. Illaksi saatiin kasaan porukka ja käytiin muutamassa tavernassa. Sain myös lämmittävää, iloista sähköpostipalautetta.

(Viime illastakaan ei ole kuvia. Löysin kuitenkin erittäin pätevästä käytettyjen tavaroiden kaupasta Nikonin D70-kuvauskojeen, jota nyt lataan!)

Takaisin eiliseen. Se päättyi irkkubaariin, josta poistuin katalaaniseurueessa kohti pyöriämme ja kotia. Kotihan tämä nyt on. Pyörällä odotti yllätys.

Pyörä oli lukossa.

Enkä tarkoita nyt omaa ketjulukkoani. Joku rauhaton sielu oli lukinnut Spartani sen vanhalla takarengaslukolla, joka ei ole käytössä ja jonka avaimia kukaan tämän planeetan asukas ei tiettävästi omista. Groningenin kivisiä katuja tiistai-iltaisin vaaniva Lukkomies oli kääntänyt julmat silmänsä kohti puolustuskyvytöntä pyörääni.

Alkoi kamppailu syvän hengityksen ja kiukun välillä. Näyttämönä toimivat laskuhumalan paraatikentät.

Aivan kuten 28. toukokuuta vuonna 2011, katalaanit pelastivat iltani. Fillarini jäi keskustaan, mutta tarakkakyydein siirryimme takaisin Kornoeljestraatille (ei kun ääntämään!).
Aamulla kannoin pyörän liikkeeseen, josta sen ostin. Siellä kuulin, että tämänkaltaiset tapaukset ovat erittäin yleisiä. Syytä mies ei tiennyt. Lukon sahaaminen maksoi femman.

Pyörä nököttää nyt pyörävajassa. Olo on myönteinen.

Seuraavaksi valmistan safkaa. Ensi kertaan!

Mertsi

Avoin kirje Lukkomiehelle

En tunne sinua, etkä sinä minua, Lukkomies. Veit minulta viisi euroa ja hetkellisen mielenrauhani, mutten ole vakuuttunut kyvystäsi saavuttaa pitkäaikaista elämäniloa. Toivottavasti löydät rauhan, ja lopulta käyt taisteluun oikeuden puolesta. Toivottavasti otat seuraajaasi kiinni kädestä ja sanot:

Hyvä Lukkopoika. Me olemme lukinneet toisten pyöriä niin kauan, että olemme lukinneet samalla oman onnemme. En tiedä, mistä löydämme avaimen, mutta kuten lukuisat uhrimme, keksimme kyllä keinon jatkaa matkaamme eteenpäin.
Sitten, poikaseni, ryhdymme lukkosepiksi.

Meidän kaikkien parhaaksi.

Ni har förtvinat vår planet

Menen ostamaan sadetakin ja kameran.

Kolmas päivä. Kuinka kohtasin hollantilaisen hevosen

Hyvä lukija,

eilen näin umpisokean pikkupojan pyöräilemässä ilman kypärää hervotonta vauhtia aivan Groningenin keskustassa. Pojan äiti piti kättään hänen olkapäällään, jotta tämä tietäisi, minne mennä. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Näky teki suuren vaikutuksen.
Tänään pyöräili vastaani musiikkia kuunteleva nainen, joka vihelteli mennessään niin kovaa, että se kuului kymmenien metrien päähän.

Myönnän: olen tarkastellut pyöräilyä teknisesti. En ole ymmärtänyt siihen kietoutuvaa ihmisyyttä! Pyörän päällä kohtaa katseita, eleitä ja tasa-arvoa. Autoiluun sisältyvä hierarkia on purettu: kaikilla on varaa fillariin, ja kaikki pyöräilevät samoilla säännöillä. Myös sokeat.
Lupaan, etten enää loukkaa polkupyörää. Olet enemmän kuin kulkuneuvo.

Oma Sparta-merkkinen fillarini maksoi käytettynä 80 euroa. Sillä olen näiden kolmen päivän aikana taittanut viitisenkymmentä kilometriä tutkimusmatkaa, joista kolmekymmentä eksyksissä. Toisin kuin Suomessa, täällä pyörätiet ovat pitkiä, eikä niistä niin vain poiketa.

Tänään yhdistin tuon liikennepoliittisen faktan veret seisauttavaan suuntavaistooni, ja huomasin kampukseni sijasta tuijottavani hevosta silmiin. Olin löytänyt maaseudun laidan, ja silloin tein ensimmäisen kerran päätöksen kameran ostosta. Vielä kaksi päätöstä, niin ehkä saan kameran ja te kuvia.
(Älä huoli, löysin lopulta kampuksen! Sinne on kymmenen minuutin pyöräilymatka.)

Hollantilaiset kunnioittavat ulkomaalaisia, mutta kaikesta huokuu terve ylpeys omaa kulttuuria kohtaan. Paikallisilla on myös miellyttävä tapa päättää kanssakäyminen toivottamalla hyvää onnea.

Huomenna tapaan kouluporukan. Syksy on suurten alkujen aikaa! Voikaa tekin hyvin.

Mertsi