Uusi päivä. Viimeinen Hedelmä

Hyvä lukija,

Tammikuussa palautin mainion Sparta-fillarin pyöräsamsaraan neljällä kympillä. Säbäjoukkueelta sain ottelupöytäkirjan viimeisestä pelistäni, jossa tein kaksi maalia. Join viimeiset kahvit kämppisten kanssa (tietysti vinkkasin silmää, kun sanoimme see you aroundit).
Paljon saaneena ja antaneena hyvästelin Euroopan ja menin Satavaan katsomaan isän kanssa verkot.

On hyvä olla kotona.

Vuosi alkoi Berliinissä. Ensimmäisen päivän aamuna katsoin tätä näkyä Annen parvekkeelta. Ymmärsin, että jos hollantilaiset ovat Euroopan jouluvalokansaa, saksalaiset hallitsevat paperi- ja koristesulsun.





Olen aina rakastanut Eurooppaa, ja viidessä kuukaudessa jopa alkanut hiljalleen ymmärtää tuota kahviloiden, jalkapallojoukkueiden ja moottoriteiden rattaistoa. Useimmiten sen tunteminen edellytti oman polun valitsemista, sillä Erasmus-vaihtoverkoston ympäröimä bilekulttuuri on aika pinnallista.
Keikoilla ja kahviloilla tuli siis aika usein käytyä omissa oloissa. Mutta tietty erakkomaisuus taitaa olla romantikon kohtalo.

Ulkomailla kaikki näyttää siistimmältä, ja arki on elävämpää, koska niin on päättänyt. Kun tietää, että aikaa ja rahaa on rajallisesti, pistää reissurillit päähän ja haluaa tutustua jokaiseen kulmakuppilaan.

Helsinkiin palattuani olen käynyt kahvilassa vain kahdesti. En syytä siitä tätä hienoa kulttuurikaupunkia, vaan vain itseäni. Hollantilaiset eivät ole kiinnostuneita jokapäiväisistä huippukeikoistaan. Samalla tavalla syy suomalaisen kulttuurin laiminlyömiseen on vain ja ainoastaan jokaisen oma.

Tärkein asia jonka opin onkin, että yksi paikka on lopulta yhtä hyvä kuin toinenkin.

Opin myös, että pyöreitä sankoja ja värikkäitä housuja kantavat hollantilaiset ovat maailman kultturellein nojatuolikansa. Kiitän jokaista Damin kanaaleiden tai Groningenin sokkeloiden äärellä vietettyä hetkeä. Elin taka- ja pyöräilin etunojassa. Taisin viettää aika hollantilaista elämää.
Suosittelen sitä teistä jokaiselle.

Kiitos blogimerkintöjen seuraamisesta, arvon lukija. Toivotan kaikkea hyvää tutkimusmatkallesi kohti juuriasi, kohti ymmärrystä tai kohti Eurooppaa - mihin päätätkin suunnata. Muista kuitenkin, että tie on  avoin tai raivattavissa. Aina.

Meren Hedelmät -blogi jää määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Perjantaiyö

"Isä oli lupaava uimari. Hän meni naimisiin yhdeksäntoistavuotiaana. Tuo nainen oli isän ensimmäinen virhe. Uintiura ei onnistunut ja työpaikat vaihtuivat. Samoin nainen.
Kun minä synnyin, isä oli jo tarttunut pulloon.

Vain parin viikon päästä syntymästäni isä jäi kiinni varkaudesta. Miliisi kidutti häntä kolme päivää, ja lopulta isä myönsi myös rikokset, joita ei ollut tehnyt. Isoäiti sanoi isän nähtyään, että tämä näytti 50-vuotiaalta.
Isä istui neljä vuotta vankilassa.

Kun isä palasi, hän halusi minun rakastavan häntä heti. Kun osoitin mieltäni, hän hämmentyi. Pohjimmiltani iloitsin hänen paluustaan.
Äiti teki kahta työtä, mutta isä makoili sohvalla pelaten Tetristä, eikä etsinyt työpaikkaa. Vihasin sitä.

Isän toinenkin rikos oli varkaus, tuomio seitsemän vuotta.

Pienenä luulin, että kaikki isät tulevat vankilasta.

Kerran leikkipuistossa eräs tyttö tuli ylpeilemään,että hänen isänsä on kuljettaja ja tekee sitä ja tätä. Kysyin: "Miksi ihmeessä kerrot tämän minulle?"
Tyttö häkeltyi. Äitiä nauratti.

 Kirjoitin isälle kirjeitä. Yhdessä kerroin papukaijani kuolleen. Isä säästi jokaisen.

***

Isä ja minä tapaamme käydä joella uimassa. Isä pahastuu, jos en tule mukaan. Istuu kivellä ja mököttää. Kun lopetin uinnin, isä pelkäsi minun toistavan hänen virheensä. Lopulta hän hyväksyi asian ja löysi rauhan.

Vei vuosia oppia rakastamaan isää, mutta lopulta se onnistui. Hän on hyvä mies.
Nyt juominen on vähentynyt, ja isä käy töissä tehtaalla. Äiti ja isä tekevät muuttoa, koska eivät halua asua isoäidin lähellä. Päätös on hyvä, sillä isoäiti on vertaimevä noita."

Yhdeksäskymmenestoinen päivä. Chileläinen hypnoosi ja uhmakulutuksen kliininen kita

Hyvä lukija,
olenko vielä kertonut hollantilaisista?

He ovat kotoisaa, mukavuudenhaluista ja touhukasta porukkaa, jotka asuvat tiiviisti eivätkä välitä katutason isoista ikkunoista. Hollantilaisten temperamentti ei roihua espanjalaisittain, mutta erilaisuuden pelkäämiseen ei tuhlata aikaa kuten Suomessa. Siitä on jo kasvettu ulos.

Hollantilaiset pitävät leivoksista ja pyöristä enemmän kuin pilvenpoltosta. Joulua varrotessaan he viskipullon sijaan avaavat pahvisen laatikon, ottavat sieltä jouluvaloja ja pistävät niitä kaikkialle: ikkunastani näkyvä vanha tuulimyllykin on puettu jouluun.

Hollantilaiset todella taitavat valaistuksen. He saavat kanaalit välkkymään ja kivikadut hehkumaan. Tiedän kertoa, sillä näimme Leon, Lauran ja korealaisten ystävien kanssa paljon kaunista Utrechtia muutama viikko sitten. Siellä pidetyn nelipäiväisen Le Guess Who? -festivaalin suosikkini oli lontoolainen Fat White Family, röyhkeä ja lupaava bändi, josta tullaan vielä kuulemaan. Yön pikkutuntien keikka ACU-baarissa oli hikinen, väkivaltainen ja festarien paras.

                         


Keikkojen ja seikkailujen myötä askel kävi raskaammaksi ja lompakko keveni. Kun chileläinen psykebändi Föllakzoid siis päätti festivaalin, oli edessä hostelliton sunnuntaiyö. Juna lähtisi aamulla, ja siihen saakka oli etsittävä paikka, jossa hengata.

Olimme säilöneet laukut rautatieasemalle (piilotin säbämailani karkkiautomaatin taakse), jonne suuntasimme, sillä baarit eivät olleet auki (kuten todettua, kodikasta kansaa). Rautatieaseman kyljestä löysimme ainoan avoimen, edes hieman lämmitetyn kaupunkitilan: kauppakeskuksen.

Kauppakeskus oli ruma, kliininen ja epäinhimillinen kauhutalo. Sen valkoiset käytävät ja hallit kumisivat öistä tyhjyyttä, mutta joka kolkka oli valaistu täysin tehoin. Pahin asia, vieläpä helvetin kovan festarin päätteeksi, oli kuitenkin musiikki. Sieluton, kasvoton ja sydämetön shoppipoppi kaikui nonstoppina tyhjissä uhmakulutuksen kulisseissa, täyttäen ainoan tehtävänsä:

kauppakeskuksessa ei koko vuotena ole yhtäkään hiljaista sekuntia.
Tämän myötä, ystävät, pohtikaamme vielä kerran, millainen ympäristö on ihmiselle pyhä ja hyväksi, millainen ei.

Luonnonvaloisaa joulun odotusta.

Mertsi

Sarja-arvostelu: Mullan alla

Kaikki sarja-arvostelut löytyvät täältä.

Hbo: Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)

9+

Kuoleman ja elämän teemat vuorottelevat tv-sarjassa, joka seuraa Fisherien hautaustoimiston arkea. Henkilö sarjan takana Alan Ball. Pääosissa Michael C. Hall, Lauren Ambrose, Frances Conroy ja Peter Krause. Jaksoja 63. Keräsi 47 televisioalan palkintoa.

Harva sarja pohtii kuoleman ja menetyksen teemoja yhtä läheltä kuin Mullan alla. Sarjan alussa Fisherien perheen isä menehtyy, ja jää tämän vaimon ja kolmen lapsen kontolle selvitä surutyöstä ja jatkaa isän hautaustoimistobisnestä. Muutkin jaksot alkavat minielokuvalla hautaustoimiston asiakkaaksi päätyvän henkilön kuolemalla.

Claire, Nate, Ruth ja David Fisher.

Synkästä teemastaan huolimatta Mullan alla on elämänläheinen sarja. Se ei kauhistele tai romantisoi kuolemaa, vaan korostaa sen arkisuutta: viikatemies iskee milloin ja keheen tahansa. Kuoleman jatkuva läheisyys on jättänyt jälkensä Fisherin perheenjäseniin, joista kukin etsii paikkaansa epätäydellisessä maailmassa.

Mullan alla kuvaa tehokkaasti ihmisen haurautta menetyksen ja hämmennyksen hetkellä. Toisinaan kysymykset ovat ihmismielelle liikaa.

Kuolema ei kuitenkaan ikinä vie lopullisesti voittoa. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Menetyksen vastapainoksi sarjassa muistutetaan elämän ihmeellisyydestä ja kauneudesta.

Mullan alla on terävän, mustan huumorin värittämää, ja hahmot kypsyvät sarjan aikana uskottavasti. Michael C. Hall loistaa homoseksuaalina Davidina, ja Nate-veljenä kankeasti aloittava Peter Krause kasvaa lopulta rooliinsa. Perheen leskiäiti (Frances Conroy) ja henkisten kasvukipujen kanssa painiva taitelijatytär (Lauren Ambrose) täydentävät värikkään katraan.

Niin, ei paljoa naurata.

Loppua kohden sarja synkistyy ja käy samalla turhan nopeatempoiseksi. Siitä huolimatta Mullan alla on erittäin hyvä draama, joka kieltäytyy asettamasta ihmisiä hyvä-paha-muottiin. On vain heikkoutta, vahvuutta ja sattumaa. Sen tosiasian alla on ihmisten etsittävä paikkansa – vielä kun ehtivät.