Tammikuussa palautin mainion Sparta-fillarin
pyöräsamsaraan neljällä kympillä. Säbäjoukkueelta sain
ottelupöytäkirjan viimeisestä pelistäni, jossa tein kaksi maalia. Join viimeiset kahvit kämppisten
kanssa (tietysti vinkkasin silmää, kun sanoimme see you aroundit).
Paljon saaneena ja antaneena hyvästelin Euroopan ja menin Satavaan katsomaan isän kanssa verkot.
On hyvä olla kotona.
Vuosi alkoi Berliinissä. Ensimmäisen päivän aamuna katsoin tätä näkyä Annen parvekkeelta. Ymmärsin, että jos
hollantilaiset ovat Euroopan jouluvalokansaa, saksalaiset
hallitsevat paperi- ja koristesulsun.
Olen aina rakastanut Eurooppaa, ja viidessä kuukaudessa jopa alkanut hiljalleen ymmärtää tuota kahviloiden, jalkapallojoukkueiden ja moottoriteiden rattaistoa. Useimmiten sen tunteminen edellytti oman polun valitsemista, sillä Erasmus-vaihtoverkoston ympäröimä bilekulttuuri on aika pinnallista.
Keikoilla ja kahviloilla tuli siis aika usein käytyä omissa oloissa. Mutta tietty erakkomaisuus taitaa olla romantikon kohtalo.
Ulkomailla kaikki näyttää siistimmältä, ja arki on elävämpää, koska niin on päättänyt. Kun tietää, että aikaa ja rahaa on rajallisesti, pistää reissurillit päähän ja haluaa tutustua jokaiseen kulmakuppilaan.
Helsinkiin palattuani olen käynyt kahvilassa vain kahdesti. En syytä siitä tätä hienoa kulttuurikaupunkia, vaan vain itseäni. Hollantilaiset eivät ole kiinnostuneita jokapäiväisistä huippukeikoistaan. Samalla tavalla syy suomalaisen kulttuurin laiminlyömiseen on vain ja ainoastaan jokaisen oma.
Tärkein asia jonka opin onkin, että yksi paikka on lopulta yhtä hyvä kuin toinenkin.
Opin myös, että pyöreitä sankoja ja värikkäitä housuja kantavat hollantilaiset ovat maailman kultturellein nojatuolikansa. Kiitän jokaista Damin kanaaleiden tai Groningenin sokkeloiden äärellä vietettyä hetkeä. Elin taka- ja pyöräilin etunojassa. Taisin viettää aika hollantilaista elämää.
Suosittelen sitä teistä jokaiselle.
Kiitos blogimerkintöjen seuraamisesta, arvon lukija. Toivotan kaikkea hyvää tutkimusmatkallesi kohti juuriasi, kohti ymmärrystä tai kohti Eurooppaa - mihin päätätkin suunnata. Muista kuitenkin, että tie on avoin tai raivattavissa. Aina.
Meren Hedelmät -blogi jää määrittelemättömän pituiselle tauolle.
"Isä oli lupaava uimari. Hän meni naimisiin yhdeksäntoistavuotiaana. Tuo nainen oli isän ensimmäinen virhe. Uintiura ei onnistunut ja työpaikat vaihtuivat. Samoin nainen. Kun minä synnyin, isä oli jo tarttunut pulloon.
Vain parin viikon päästä syntymästäni isä jäi kiinni varkaudesta. Miliisi kidutti häntä kolme päivää, ja lopulta isä myönsi myös rikokset, joita ei ollut tehnyt. Isoäiti sanoi isän nähtyään, että tämä näytti 50-vuotiaalta. Isä istui neljä vuotta vankilassa.
Kun isä palasi, hän halusi minun rakastavan häntä heti. Kun osoitin mieltäni, hän hämmentyi. Pohjimmiltani iloitsin hänen paluustaan. Äiti teki kahta työtä, mutta isä makoili sohvalla pelaten Tetristä, eikä etsinyt työpaikkaa. Vihasin sitä. Isän toinenkin rikos oli varkaus, tuomio seitsemän vuotta.
Pienenä luulin, että kaikki isät tulevat vankilasta.
Kerran leikkipuistossa eräs tyttö tuli ylpeilemään,että hänen isänsä on kuljettaja ja tekee sitä ja tätä. Kysyin: "Miksi ihmeessä kerrot tämän minulle?" Tyttö häkeltyi. Äitiä nauratti.
Kirjoitin isälle kirjeitä. Yhdessä kerroin papukaijani kuolleen. Isä säästi jokaisen. ***
Isä ja minä tapaamme käydä joella uimassa. Isä pahastuu, jos en tule mukaan. Istuu kivellä ja mököttää. Kun lopetin uinnin, isä pelkäsi minun toistavan hänen virheensä. Lopulta hän hyväksyi asian ja löysi rauhan.
Vei vuosia oppia rakastamaan isää, mutta lopulta se onnistui. Hän on hyvä mies. Nyt juominen on vähentynyt, ja isä käy töissä tehtaalla. Äiti ja isä tekevät muuttoa, koska eivät halua asua isoäidin lähellä. Päätös on hyvä, sillä isoäiti on vertaimevä noita."
Hyvä lukija,
olenko vielä kertonut hollantilaisista?
He ovat kotoisaa, mukavuudenhaluista ja touhukasta porukkaa, jotka asuvat tiiviisti eivätkä välitä katutason isoista ikkunoista. Hollantilaisten temperamentti ei roihua espanjalaisittain, mutta erilaisuuden pelkäämiseen ei tuhlata aikaa kuten Suomessa. Siitä on jo kasvettu ulos.
Hollantilaiset pitävät leivoksista ja pyöristä enemmän kuin pilvenpoltosta. Joulua varrotessaan he viskipullon sijaan avaavat pahvisen laatikon, ottavat sieltä jouluvaloja ja pistävät niitä kaikkialle: ikkunastani näkyvä vanha tuulimyllykin on puettu jouluun.
Hollantilaiset todella taitavat valaistuksen. He saavat kanaalit välkkymään ja kivikadut hehkumaan. Tiedän kertoa, sillä näimme Leon, Lauran ja korealaisten ystävien kanssa paljon kaunista Utrechtia muutama viikko sitten. Siellä pidetyn nelipäiväisen Le Guess Who? -festivaalin suosikkini oli lontoolainen Fat White Family, röyhkeä ja lupaava bändi, josta tullaan vielä kuulemaan. Yön pikkutuntien keikka ACU-baarissa oli hikinen, väkivaltainen ja festarien paras.
Keikkojen ja seikkailujen myötä askel kävi raskaammaksi ja lompakko keveni. Kun chileläinen psykebändi Föllakzoid siis päätti festivaalin, oli edessä hostelliton sunnuntaiyö. Juna lähtisi aamulla, ja siihen saakka oli etsittävä paikka, jossa hengata.
Olimme säilöneet laukut rautatieasemalle (piilotin säbämailani karkkiautomaatin taakse), jonne suuntasimme, sillä baarit eivät olleet auki (kuten todettua, kodikasta kansaa). Rautatieaseman kyljestä löysimme ainoan avoimen, edes hieman lämmitetyn kaupunkitilan: kauppakeskuksen.
Kauppakeskus oli ruma, kliininen ja epäinhimillinen kauhutalo. Sen valkoiset käytävät ja hallit kumisivat öistä tyhjyyttä, mutta joka kolkka oli valaistu täysin tehoin. Pahin asia, vieläpä helvetin kovan festarin päätteeksi, oli kuitenkin musiikki. Sieluton, kasvoton ja sydämetön shoppipoppi kaikui nonstoppina tyhjissä uhmakulutuksen kulisseissa, täyttäen ainoan tehtävänsä:
kauppakeskuksessa ei koko vuotena ole yhtäkään hiljaista sekuntia.
Tämän myötä, ystävät, pohtikaamme vielä kerran, millainen ympäristö on ihmiselle pyhä ja hyväksi, millainen ei.
Kuoleman ja elämän teemat vuorottelevat tv-sarjassa, joka seuraa Fisherien hautaustoimiston arkea. Henkilö sarjan takana Alan Ball. Pääosissa Michael C. Hall, Lauren Ambrose, Frances Conroy ja Peter Krause. Jaksoja 63. Keräsi 47 televisioalan palkintoa.
Harva sarja pohtii kuoleman ja menetyksen teemoja yhtä läheltä kuin Mullan alla. Sarjan alussa Fisherien perheen isä menehtyy, ja jää tämän vaimon ja kolmen lapsen kontolle selvitä surutyöstä ja jatkaa isän hautaustoimistobisnestä. Muutkin jaksot alkavat minielokuvalla hautaustoimiston asiakkaaksi päätyvän henkilön kuolemalla.
Claire, Nate, Ruth ja David Fisher.
Synkästä teemastaan huolimatta Mullan alla on elämänläheinen sarja. Se ei kauhistele tai romantisoi kuolemaa, vaan korostaa sen arkisuutta: viikatemies iskee milloin ja keheen tahansa. Kuoleman jatkuva läheisyys on jättänyt jälkensä Fisherin perheenjäseniin, joista kukin etsii paikkaansa epätäydellisessä maailmassa. Mullan alla kuvaa tehokkaasti ihmisen haurautta menetyksen ja hämmennyksen hetkellä. Toisinaan kysymykset ovat ihmismielelle liikaa.
Kuolema ei kuitenkaan ikinä vie lopullisesti voittoa. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Menetyksen vastapainoksi sarjassa muistutetaan elämän ihmeellisyydestä ja kauneudesta.
Mullan alla on terävän, mustan huumorin värittämää, ja hahmot kypsyvät sarjan aikana uskottavasti. Michael C. Hall loistaa homoseksuaalina Davidina, ja Nate-veljenä kankeasti aloittava Peter Krause kasvaa lopulta rooliinsa. Perheen leskiäiti (Frances Conroy) ja henkisten kasvukipujen kanssa painiva taitelijatytär (Lauren Ambrose) täydentävät värikkään katraan.
Niin, ei paljoa naurata.
Loppua kohden sarja synkistyy ja käy samalla turhan nopeatempoiseksi. Siitä huolimatta Mullan alla on erittäin hyvä draama, joka kieltäytyy asettamasta ihmisiä hyvä-paha-muottiin. On vain heikkoutta, vahvuutta ja sattumaa. Sen tosiasian alla on ihmisten etsittävä paikkansa – vielä kun ehtivät.
Stuttgartin lentokentän D3-portilla odotin luonnottoman kirkkaan auringonvalon alla lentokonetta, joka veisi Madridiin. Korvissa soi Riitaoja. Hetki oli hieno.
Olen pitkien välilaskujen ystävä. Ne ovat kuin siivu porkkanaa - koko juuresta et voi saada, mutta palakin maistuu helvetin hyvältä. Stuttgartin tai viime tapauksessa Zürichin jättäessäni huikkaan mielessäni: "Vielä nähdään!"
Viikko Madridissa Leevin luona oli viikkojen aatelia. Leevi asuu mukavien kämppisten kanssa isossa talossa. On uskomatonta, miten hyvin yhteinen kieli ihmisten kanssa löytyy, kun yrittää. Viikon tähtihetkiin laskeutuu El Clásicon katsominen madridilaisessa baarissa. "Brilliant play by Sergio Busquets" ja "He is Puyol, you should respect the man" -kommenttini johtivat blancos-fanien "Puta finlandés" -lauluun!
Viikko lensi. Sitten minä.
Olin ollut Groningenissa muutaman päivän. Perheeni ja minä vietimme kukin tahoillamme aivan normaalia arkea, kun kuolema tuli käymään.
Hän lähestyi perhettämme, kolkot ja toivottomat silmät isoveljeeni jäätyneinä. Kuolema laski huppunsa ja toi kelmeat kasvonsa niin lähelle veljeä, ettei kukaan meistä uskaltanut hievahtaakaan.
Sitten kuolema sanoi: "Ähäkutti!", kääntyi, ja käveli hajamielisesti tiehensä.
Ehkäpä joku kuiskasi huppupään luiseen kalloon "ei vielä" tai "väärä talo". Todennäköisesti ei, sillä kuten ehkä tiedät, maailmaa hallitsevat sattuma ja kaaos.
Tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Kirjaimellisesti.
Kuolemaa ei odota näkevänsä, ennen kuin se sattuu kohdalle. Elämään tottuu, ja niin pitääkin. Tärkein asia, jonka tapauksesta opin, on muistutus elämän arvosta: se on mittaamaton. Elämä ei ole ikuista tai pysyvää. Minulle riittää, että saa vielä jatkua.
Aurinko on kirkas ja matala. Valo tulvii Groningenin kaduille. Täytynee seurata.
Arvon lukija,
on elämäni ensimmäinen kerta läppärin edessä nettikahvilassa. Päivä Amsterdamissa on ollut raikas ja valoisa. Hollannissa on paljon vanhan koulukunnan ravintolakissoja, joista yksi nukkui äsken vieressäni. Idyllin rikkoi teen, joka maistui kanalta.
Paistetulta kanalta.
Niin, lämpimät terveiset seikkailun keskeltä. Seikkailu siinä mielessä, että viime viikot on eletty allegro vivace. Summaan hieman:
Ensin Tomi tuli käymään Hollantiin pitkän Kiinan-matkansa alkuriittinä. Jälleennäkemis-kombon täydensi Leo, jolle Damin-matka oli kuin matka matkan sisällä. Seurasi neljä päivää mitä hienointa aikaa kaksikon seurassa: päivät käveltiin, illat keskusteltiin. Mukavuusalueella.
Perjantaina käytiin katsomassa Ebo Tayloria Paradisossa. Afrobeatgurun Fela Kuti -tribuutti oli loistava, joskin show'n varasti nuori hollantilainen afrobeatlupaus Jungle By Night. Pienellä karsimisella keikka olisi ollut kaikkien aikojen parhaita, mutta tämäkin vakuutti.
Lopulta Leo suuntasi takaisin pohjoista, ja Tomi tuli vielä tutustumaan Groningenin kulttuuriantiin (Eedenin puutarhaksi nimeämämme täydellinen sisäpihabaari odottaa seuraavia G-towniin tutustujia!). Sitten Tomi meni Kiinaan.
Ellen ja Juska saapuivat kahden päivän päästä Groningeniin. Kaupuginmuseossa Ai Weiwein kuratoima Fuck off 2 -näyttely vapautettiin ikuisuusprojektien pöytälaatikosta, ja sokerin kohtuukäytön perussopimuksia räikeästi loukkaava lettuillallinen oli kirsikkana pohjalla.
Suuntasimme vielä yhdeksi yöksi kohta Damia. Kahden tunnin junamatka kestikin kotoisen junaverkostorikon johdosta kuutisen tuntia, ja ensimmäinen ilta jäi suunniteltua lyhyemmäksi. Ehdimme kuitenkin ottamaan hyvää tatsia kaupunkiin tukikohtanamme kristillinen hostelli, joka siistin ja toimivan ulkokuorensa alla tuntuu pitävän sisällään jotain pahaa. Pahaa, joka ei nuku.
Siksi olenkin yhdeltätoista Mr. K -kahvilassa kirjoittamassa tätä blogimerkintää. Juska ja Ellen näet lähtivät, enkä mene takaisin ho(ly)stelliin, ennen kuin on pakko.
Huomenna näen maailman ihanimman naisen, kun Goldfrapp saapuu keikalle Paradisoon. Heräsin kesällä ostamaan lippuja, jotka eivät ole vieläkään loppuunmyyty, jotta näkisin tuon elegantin, aliarvostetun taiteilijan. Kuuntele teaser uudelta levyltä!
Hulinaviikot kruunaa matka Madridiin KenraaliKerkelän luokse. Lisäksi Leevi soitti hiljattain puhelun, ja ajatus Real Madrid - Juventus -pelin näkemisestä keskiviikkoiltana alkaa pikkuhiljaa saavuttaa ymmärryksen.
Siitä lisää ensi kerralla, hyvä lukija. Ensi kertaan!
Hyvä lukija,
syksy tekee tuloaan omalla tyylillään. Yksikään lehti ei ollut ennen tätä päivää varissut maahan, mutta nyt puuskainen tuuli tiputtaa puista isoja vaahteranlehtiä. Yksi osui naamaani, kun pyöräilin Lidlistä, josta ostin hedelmiä, palkoja ja maitoa.
Maitoa saa täällä kahden ja puolen litran kanistereissa. Minulle se sopii oikein hyvin. Litran maitotölkki on kuin minuutin traileri todellisesta maitofuusiosta.
En ole nähnyt Groningenissa yhtäkään bensa-asemaa. Voitko uskoa? Autottomuus on mahdollisuus.
Keksinkin tuosta murjaisun: jos TINA:lla (there is no alternative) tarkoitetaan vaihtoehdottomuutta, ja Suomessa kaikki ajavat autolla, koska muu ei kuulemma toimi, ajavatkos suomalaiset sitten tina-autoilla?=)
=D
Kameraruljanssi päättyi lopulta. Elektroniikkakirppis korjasi kojeen, mutta vain päiväksi. Ostin liikkeestä uuden (oikeastaan niin hyvän kuin kehtaan käyttää). Tinkasin hinnasta pois lohkareen, josta tinkaajaesikuvani Faija olisi ollut ylpeä. Ja onkin lukiessaan tämän tekstin. Terveisiä Turkuun.
Taidan lisätä kuvia lähinnä Facebookiin, sillä kaksi kuva-alustaa on aika kömpelö ratkaisu. Sen sijaan jaan muutama hitti Youtubesta.
Kuulin, että tänään alkoi syksy. Päivä oli erittäin lämmin.
En halua estää syksyn tuloa, haluan tallentaa sen tulon. Korjauksessa olevan kamerani on ainoa asia, jota todella nyt kaipaan.
Käytetyn elektroniikan kaupassa näet sanottiin, että jos laite ei toimi, saan kuittia vastaan rahani takaisin. Minulle ei kerrottu, että kauppa haluaa ensin yritä korjata laitteen. Ymmärtääkseni CHA-virhe, josta kerroin viime merkinnässäni, on hyvin monimutkainen. En tiedä, milloin saan kamerani takaisin.
Kamera ei sittenkään ole ainoa asia, jota kaipaan. Toinen on paikallisen ruokapiirin järjestämä jokasunnuntainen vegaanikattaus, jonka kolmiosaisen menun nauttiminen maksaa imperialistiset kolme euroa.
Tarjoilu alkaa seitsemältä. Kello on nyt yli kahdeksan, ja minä olen täällä. Se taas johtuu siitä, että erehdyin osoitteesta. Porukka on ilmeisesti ottanut uuden talon haltuunsa aivan hiljattain.
Mutta ensi sunnuntaina käynnistän uuden sunnuntaiperinteen.
Eilen olin Groningenin kotimatsissa. Vihreät pelasivat Waalwijkiä vastaan, ja kotijoukkue voitti 4-1. Ostamani FC Groningen -huivi on kuin denguekuumeinen kansalaisaktivisti: vihreä ja lämmin.
Tunnelma oli hyvä, mutta matsin tason voitte päätellä tästä koostevideosta.
Hyvää syksyn ensimmäistä päivää!
Mertsi
Ps. Osallistuin paikallisen säbäjengin treeneihin. Tavoitteenani on neljän kuukauden aikana raivata tieni pelaamaan Hollannin pääsarjaan. Tiistaina menen lätkimään palloa tyhjään halliin.
Kunhan ei psykopaatti Gary muuttaisi naapuriin...
Hyvä lukija,
kouluni on alkanut. Värikkäässä ryhmässä on kolmekymmentä oppilasta. Kaikki vaikuttaa hyvältä. Loppuun, kuten ala-arvoiseen kouluruokaan ja maksulliseen printtaukseen, tottuu.
Maanantaina järjestettiin keskustassa valtavat opiskelijajuhlat, joihin noin kolmasosa talostani osallistui. En tiennyt juhlista, ja hyvä niin. Vietin illan espanjalaisen Mateon kanssa Yhdysvaltain avointen finaalia katsoen. Mateo on erittäin miellyttävä, ja vannoutunut Rafael Nadalin kannattaja. Ita oli yksinkertaisuudessaan suurenmoinen.
Olen löytänyt paljon ystäviä ja jaksamiseni rajoissa vastannut uteliaisuuteni kutsuun.
Jos elää liiaksi ajatuksissaan tekojen sijaan, jyskyttää takaraivossa rauhattomuus. Riittämättömyys toteuttaa haluamiaan asioita ei ole ongelma, vaan riittämättömyyden kieltäminen.
Se on erittäin tärkeä muistaa.
Dead Ghosts soittaa illalla Vera-baarissa ja huomenna samassa mestassa esiintyy White Hills. Suklaasilmä-Leo saapuu Leeuwardenista sitä katsomaan!
Toivottavasti Suomessa ilma on kaunis kuin morsian. Täällä se on kaunis kuin morsetin.
Oikein hienoa päivänjatkoa!
Mertsi
Ps. Valitettavasti kuvia on taas niukasti, sillä kamerani yllätti todella vadelmainen CHA-error, yleinen ohjelmistovirhe, joka estää täysin pätevän muistikortin tunnistamisen. Näytöllä vilkkuu CHA ja kamera halvaantuu.
Rakkine on nyt huollossa.
Tässä pari kuvaa, jotka otin harjoitellessani kameran käyttöä. Läheisellä Ebbingekwartier-nimisellä luovan toiminnan alueella järjestettiin pienet festarit. Festareilla oli kiekko, jota pyörittämällä sai vaihtaa savupiippuun ripustettujen valojen värejä. Lieve god!
Ei ole fotaria jolla rajata tai korjata fotoja. We have to live or live with it, baby doll.
Homma-foorumilla erittäin rajua kritiikkiä kerännyt savupiippu
hollantilainen ilmasto vaihtelee harmaan ja sinisen sävyjä maksimoiden ali- ja ylipukeutumisen mahdollisuudet. Ihmisarvoisen kouluelämäni syksyllä turvaa usean neliömetrin kattava sadeponcho. Vielä ei ole satanut. Kun sataa, olen valmis.
Eilen tapahtui paljon:
Media-alan opiskelijat kutsuttiin esittelypäivään, jossa tutustuimme opintoihin sekä koulun käyttämään verkkoalustaan. Odottamani bondaus toimittajaopiskelijoiden kanssa sai yllättäen jäädä, kun luokka hajautettiin teknisen osuuden jälkeen.
Turhautuminen ajoi minut ottamaan ohjat omiin käsiini. Lähetin koululle palautenovellin, jossa ehdotin seuraavan intropäivän viilaamista hiemanyhteisöllisempään suuntaan.
Sitten perustin Facebookiin ryhmän, ja sähköpostitse kutsuin siihen kaikki toimittajaopiskelijat. Suunnitelma läpäisi luun kuin voi. Illaksi saatiin kasaan porukka ja käytiin muutamassa tavernassa. Sain myös lämmittävää, iloista sähköpostipalautetta.
(Viime illastakaan ei ole kuvia. Löysin kuitenkin erittäin pätevästä käytettyjen tavaroiden kaupasta Nikonin D70-kuvauskojeen, jota nyt lataan!)
Takaisin eiliseen. Se päättyi irkkubaariin, josta poistuin katalaaniseurueessa kohti pyöriämme ja kotia. Kotihan tämä nyt on. Pyörällä odotti yllätys.
Pyörä oli lukossa.
Enkä tarkoita nyt omaa ketjulukkoani. Joku rauhaton sielu oli lukinnut Spartani sen vanhalla takarengaslukolla, joka ei ole käytössä ja jonka avaimia kukaan tämän planeetan asukas ei tiettävästi omista. Groningenin kivisiä katuja tiistai-iltaisin vaaniva Lukkomies oli kääntänyt julmat silmänsä kohti puolustuskyvytöntä pyörääni.
Alkoi kamppailu syvän hengityksen ja kiukun välillä. Näyttämönä toimivat laskuhumalan paraatikentät.
Aivan kuten 28. toukokuuta vuonna 2011, katalaanit pelastivat iltani. Fillarini jäi keskustaan, mutta tarakkakyydein siirryimme takaisin Kornoeljestraatille (ei kun ääntämään!).
Aamulla kannoin pyörän liikkeeseen, josta sen ostin. Siellä kuulin, että tämänkaltaiset tapaukset ovat erittäin yleisiä. Syytä mies ei tiennyt. Lukon sahaaminen maksoi femman.
Pyörä nököttää nyt pyörävajassa. Olo on myönteinen.
Seuraavaksi valmistan safkaa. Ensi kertaan!
Mertsi
Avoin kirje Lukkomiehelle
En tunne sinua, etkä sinä minua, Lukkomies. Veit minulta viisi euroa ja hetkellisen mielenrauhani, mutten ole vakuuttunut kyvystäsi saavuttaa pitkäaikaista elämäniloa. Toivottavasti löydät rauhan, ja lopulta käyt taisteluun oikeuden puolesta. Toivottavasti otat seuraajaasi kiinni kädestä ja sanot:
Hyvä Lukkopoika. Me olemme lukinneet toisten pyöriä niin kauan, että olemme lukinneet samalla oman onnemme. En tiedä, mistä löydämme avaimen, mutta kuten lukuisat uhrimme, keksimme kyllä keinon jatkaa matkaamme eteenpäin. Sitten, poikaseni, ryhdymme lukkosepiksi.
Meidän kaikkien parhaaksi.
eilen näin umpisokean pikkupojan pyöräilemässä ilman kypärää hervotonta vauhtia aivan Groningenin keskustassa. Pojan äiti piti kättään hänen olkapäällään, jotta tämä tietäisi, minne mennä. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Näky teki suuren vaikutuksen.
Tänään pyöräili vastaani musiikkia kuunteleva nainen, joka vihelteli mennessään niin kovaa, että se kuului kymmenien metrien päähän.
Myönnän: olen tarkastellut pyöräilyä teknisesti. En ole ymmärtänyt siihen kietoutuvaa ihmisyyttä! Pyörän päällä kohtaa katseita, eleitä ja tasa-arvoa. Autoiluun sisältyvä hierarkia on purettu: kaikilla on varaa fillariin, ja kaikki pyöräilevät samoilla säännöillä. Myös sokeat.
Lupaan, etten enää loukkaa polkupyörää. Olet enemmän kuin kulkuneuvo.
Oma Sparta-merkkinen fillarini maksoi käytettynä 80 euroa. Sillä olen näiden kolmen päivän aikana taittanut viitisenkymmentä kilometriä tutkimusmatkaa, joista kolmekymmentä eksyksissä. Toisin kuin Suomessa, täällä pyörätiet ovat pitkiä, eikä niistä niin vain poiketa.
Tänään yhdistin tuon liikennepoliittisen faktan veret seisauttavaan suuntavaistooni, ja huomasin kampukseni sijasta tuijottavani hevosta silmiin. Olin löytänyt maaseudun laidan, ja silloin tein ensimmäisen kerran päätöksen kameran ostosta. Vielä kaksi päätöstä, niin ehkä saan kameran ja te kuvia.
(Älä huoli, löysin lopulta kampuksen! Sinne on kymmenen minuutin pyöräilymatka.)
Hollantilaiset kunnioittavat ulkomaalaisia, mutta kaikesta huokuu terve ylpeys omaa kulttuuria kohtaan. Paikallisilla on myös miellyttävä tapa päättää kanssakäyminen toivottamalla hyvää onnea.
Huomenna tapaan kouluporukan. Syksy on suurten alkujen aikaa! Voikaa tekin hyvin.
Tämä ilta on hyvin nostalginen. Löysin kuvakaappauksen vuodelta 2007. Tehtiin tuolloin kavereiden kanssa spontaanisti Lonely Grolin -niminen profiili rakkausrunot.fi-sivustolle, johon moni tyttökaveri väsäsi runoja. Heitettiin spontaanisti aivan mielivaltaisen paskoja runoja ja saatiin kaikista huippuarviot. Kokemus oli kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen sairas.
Vanha profiili on jo poistettu. Toinen suosittu runo, Kevät, meni muistaakseni näin:
Katson satamaan päin Kevät on tullut. Käännyt minuun Viha, viha, viha, rakkaus.
Kuukauden Muuntautumiskykyinen näyttelijä -palkinto myönnetään yksimielisesti tanskalaiselle Dar Salimille, joka näyttelee HBO:n Game of Thronesissa barbaarisen raiskaaja-tappaja-armeijan kakkosmiestä sekä luontevastiVihreiden puheenjohtajaa tanskalaisessa poliittisessa draamassarjassa Vallan Linnake.
Onhan tuosta matkaa venäläiseksi ruumiiksi CSI:ssä, mutta thumbs up, Dar!
Qotho (Dar Salim), Game of Thronesin pelätty veriratsastaja.
Amir Dwian (Dar Salim), Tanskan ympäristöpuolueen puheenjohtaja Vallan Linnakkeessa.
Aiemman Muuntautumiskykypalkinnon on pokannut Hayden Christensen, joka poikkeuksellisen notkeasti transformoitui 2000-luvun paskimmasta pääosanäyttelijästä 2010-luvun paskimmaksi ex-pääosanäyttelijäksi. Onnea vielä, HC!
haluaisin kaksi ja puoli viikkoa myöhässä kommentoida Kotiteollisuus-bändin Jouni Hynysen bloggausta, joka koski Vain elämää -tv-sarjaa. Hän kommentoi sarjaa jyrkin sanankääntein ja kertoi paenneensa sarjan menestystä ulkomaille.
Olen parista asiasta Hynysen kanssa samaa mieltä. VE:n musiikki on minustakin huonoa. Toiseksi minuakin ihmetyttäisi biisien suosio, ellen olisi tottunut siihen, että kansan enemmistö ostaa mieluummin helppoa musiikkia kuin vaikka Kotiteollisuuden kaltaista rajumpaa mättöä.
Sen sijaan Hynynen sekoittaa manna- ja vispipuurot sanomalla: "Mutta se [levynmyynti] vaatisi näköjään sen, että luonteeni vastaisesti osaisin lässyttää paskaa, avautua ja itkeä julkisesti".
Eikä vaadi. Hynysen logiikalla Jari Sillanpää voisi parkua, että "Se,
että Jari Sillanpää -paitoja näkisi joka päivä kadulla
Kotiteollisuus-tuotteiden tavoin vaatisi näköjään sen, että luonteeni
vastaisesti osaisin laulaa kuin äijä, sulkeutua ja dissata itkijöitä."
Suomeksi laulava metallibändi Stam1naon myynyt neljä kulta- ja yhden platinalevyn. Listaykköseksi bändi on yltänyt kolmesti. En ole nähnyt Stam1nan solistin Antti Hyyrysen myyvän uskottavuuttaan yhdessäkään esiintymisessään.
Hynynen jatkaa: "Aikuiset ihmiset, nämä niin sanotut tähdet, istuvat pöydän ääressä
kitaten punaviiniä ja syöden sisäfilepihviä, välillä avaudutaan ja
kerrotaan lapsuuden ja aikuisuuden traumoista, käydään laulamassa kolmen
euron taustojen päälle joku kusinen kappale ja sitten halaillaan ja
tirautellaan porukalla pienet itkut."
En tiedä, arvosteleeko Hynynen musiikkikulttuurin aivottomuutta
vai omaa kyvyttömyyttään lyödä läpi suurelle yleisöille. Onko miehen ainoa peruste Vain elämää -sarjan dissaamiselle se, että Hynysen kokkiohjelmassa saunottiin ja ryypättiin tunnevuodatuksen sijaan? Vai se, että tunteikkuus vetosi yleisöön? Molemmilla sarjoilla on yleisönsä, aivan kuten Sillanpäällä ja Kotiteollisuudella. Ihme, ettei se riitä.
Tietenkään suomalaiset levyt eivät yllä Vain elämää-kokoelman myyntilukemiin.
Mutta sitäkö Hynynen todella kaipaisi? Että raskas musiikki saavuttaisi
suuren massan suosion ja pienten piirien epäsuosion?
Presidentinvaalien alla Jouni Hynynen totesi, ettäPekka Haaviston "suosio haiskahtaa joukkohypnoosilta". Vain elämää -sarja taas on "Huijausta, johon on langennut koko Suomen kansa".
Perkeleen tunneihmiset. Eivät vain osaa valita oikein.
A final paper to my English course Englannin ammattitilanteet toimittajan työssä in autumn 2012. Sorry about the mistakes in spelling.
Chapter one: The big picture
History has certainly been happening,pyramids trembling and regimes
unraveling
Dictatorships being shaken in Tunisia,Egypt, Algeria, Bahrain and now in
Libya
And in media, an army of indie-pioneershas
emerged to pwn injustice through the cyber sphere
Facing riot gear with status updatesand Twitter feeds bringing peeps to
the streets in corrupt states
And while the West stands by and applauds the protestsposing as the model of freedom for the
rest
The world asks: where will the revolution begin next?
The way I see it, the most important
change that internet has brought to us is that many things can be read, heard,
shared and seen freely. Material issues have turned to bits and numbers that
move between cords and lines. To get one’s hands to these information flows is
relatively easy and cheap.
In many cases, this revolution has turned things to better. Musicians can share
their music worldwide. We all can get in touch with our friends worldwide with
one click. Transfer of money, information, pictures and entertainment has never
been this easy. Every single sector of business has to adapt to these changes.
Journalism is one of those who have
massive problems orientating to the new world. Many mighty or less
mighty traditional newspapers have gone bankrupt, something that no one could have predicted two decades
ago. This has lead us to an almost twisted situation: the pioneers of free
speech, the newspapers, are in some way getting slightly conservative. They are
now the ones trying to regulate free information and trying to push internet
users to get less free information. Papers such as The Guardian, the New York
Times and Helsingin Sanomat are covering their stories with a pay wall. In days, masses whined about the papers' decisions and threatened to change the media.
Fair enough. But what many people tend to forget is the papers have all the reason and the right to what they do. They have every right to try to protect their livelihood and quality journalism. Unless you happen to be a national broadcast like YLE (not saying there shouldn't be one in every country), you'll probably have sleepless nights wondering how the hell are you going to get sponsors to get journalism to get readers. Pay wall is one, if fragile, effort to solve this problem.
The way I see it, we internet users have gotten
a bit bloated: free, non-costing is now an intrinsic value. It’s self-evidence.
It’s something we all except to get, one way or another, when we once again
open our computers. Either by reading a reporters’ work for free in the
internet or downloading music and films.
Since I’m guilty of both, I’m not
attacking against the principles of the free, transparent information. Internet
can pretty much be the most amazing thing ever happened to our world. Yet when
I got the chance, I instantly downloaded Spotify to pay for my music. And when
I saw Helsingin Sanomat’s pay wall, I just thought: ok, not nice, but this is
their choice. The material isn’t made by me, my livelihood isn’t concerned, and
since I subscribe to the paper, I can as well log in with my account. I didn't feel my liberties insulted. Problem
solved.
I was among the ones marching
in the streets to oppose the ACTA treaty, the notorious plan of establishing international standards for intellectual
property rights enforcement, and
would do it again. But what I’m saying is that we consumers should still
remember some basic principles. Sometimes struggling against the free flow of
bits is totally doomed (like making some kid pay over 400 000 euros for downloaded music) but sometimes a reasonable, fair
way to restrain people’s everything-for-free-to-me-right-now-lust can be worth
trying.
It’s better than losing the whole
journalism along the reporters.
Chapter two: The possibilities of free
information
Keep your wits about you: the battle
lines are merging,an information
war, with an appetite for turning
The great walls of China, Palestine and Berlininto fire walls, black lists, a wire
curtain
over this small, crucial, window of
opportunity:
The internet - unprecedented global community -
An epochal evolution, telepathic synapsewhile
all major media source have been hijacked
Picture this as we part:Our perception of reality expressed as
a chart;
we've lost TV to Murdoch, the press to the sharks;this internet our last channel to
connect to the mark.
No rhetorical questions at last:
If we lose this frequency we’ll be left
in the dark.
There’s a village A. Nearby, there’s
another village X who sells fish to village A, because it’s very big and its
people are used to eat a lot of juicy, fresh fish. The inhabitants of village X
are however getting frustrated: they have mouths to feed themselves and they’d
like to have more fish. X’s leader, powerful mister Mayor holds strict power in the village. He won’t accept any
criticism or anything that would violate the fertile trade between the two
villages.
One day, Mister White, a journalist and an activist in the village A gets
his hand to extremely rare information, that is given to him by Mister Red working in Village A’s army.
The information is stunning: it shows that leaders of the two villages have
made secret deals of silencing any threats that the fish trade would face. Also
it shows that most of the cash created by the fist trade ends up to mister
Mayor and his family. Thirdly, the papers reveal a video of village A’s troops
killing random people from the Village X.
Mister White reveals these files to
the whole world.
What would be the reasonable ending to
the story? That the leaders and those responsible of these suspicious deals
would face consequences? That the unhealthy and undemocratic politics were
thoroughly fixed?
Despite the backings of most of the
people of both villages X and A, Mister White gets persecuted and condemned by super powers. People from villages around the world
gives money to Mister Whites foundation to reveal more secrets, but the
donations are cancelled by the middleman of the money traffic after receiving
angry mail from Village A’s government.
Mister Red’s fate was harder. He was
thrown to jail, where he was kept in
a torture-like conditions. Why? Because his revelations could be a threat to the people executing "the fish trade" and all the machinery behind it. That's true and alarming. But which one is the greater evil: the ones carrying out such action that doesn't tolerate daylight, or the one revealing it all?
I know that the story of WikiLeaks and
Julian Assange can’t be shortened to
that story about two villages. For example the leaks have put lives in danger,
and that’s a real problem. But the tale gives a hint. If we all try to forget
the huge media and propaganda war, the statements, the rumors and the
conspiracy theories around the whole WikiLeaks case, and ask ourselves: What in
principal is right and what stands for justice? Have we forgotten the value of
truth, if it ever had any?
Wasn't the only thing revealed the
ugly truth?
You may think I’m biased and
subjective here. I guess that might be true, since I have (and I’ve many times
had) difficulties understanding the criticism towards the whole WikiLeaks case.
Part of it I understand, yeah, but there’s something else. Some journalists
can’t stand the idea. I’ve read an executive of Helsingin Sanomat harshly
ridiculing Assange. I’ve clashed verbally with more than one of my fellow
students, who seemed to think that the guy revealing the ugly fish problems,
thus endangering the people involved, is the villain. I hope that many
journalists aren’t that satisfied with the status
quo, in which people’s suffering, the poverty and the destruction of nature
are outsourced far away to other countries and continents. If they are, we
might just need more WikiLeaks.
Chapter three: The threats of free
information
It’s onlythe
start of 2012, but already, coast to coast we
hear reports that humanity has evolved, globally
now that we know the cause of all our woes: Joseph Kony!
The world’s now on a better path and the panacea
seems to have come from this hero white man here
whose internet video played a vital role in
highlighting the plight of Uganda’s child soldiers
It went viral and spread with unprecedented speed
shared over twitter feeds and endorsed by celebrities.
Whereas the social media has
rightfully earned its good reputation of a tool of communication and spreading
the information (and as WikiLeaks showed, sometimes even the truth) it is still
one of the most too-well-treated-things on Earth. In Finnish we have this word
“Pyhä lehmä”, “The Holy Cow”, that shall not be criticized or underrate.
Finnish high school system is a one good example, but the social media is
another. I as well have praised the social media and the assets of free, fast
information. WikiLeaks is a good example of a project that’s trying to use the
masses of digital information for “good” (in my opinion, at least). But who
said it couldn’t be used to provoke masses using untrue claims? Who said it
couldn’t be used as a tool of propaganda or repression? Well, it can and it is.
“Example?” asked Samuel L. Jackson
in the legendary car scene in Pulp Fiction. My
example is Kony2012, the campaign film that was posted on YouTube last
April. It’s about child soldiers in Uganda and a notorious war lord Joseph Kony who’s been recruiting them.
The film, made by the organization TheInvisible Children, and the director Jason Russell (in the picture) ask
people all around the world to pressure the US Government to send more troops
to Uganda. They did.
I’m not into the conspiracy theories
that claim that Russell was on the weapon industry’s agenda the whole time and
this whole was a big, well-planned scheme. I think that he really had a good
intention and a pure heart when he made this campaign. However:
The film was extremely black and
white. It simplified the very complex patterns of global struggle for power,
the long historical backgrounds, the ethnic and the economic issues
concerning the whole situation in Uganda. It seemed to have forgotten some of
the facts, too: for example, Joseph Kony hasn’t been in Uganda for years now. And the tiny fact that the United States
has deployed troops to Uganda since 2008. You can check here for more criticism about the factual errors of the film.
So far, the video has almost a
100 000 000 views on YouTube. Without taking a stance on global
politics any more, I think that example shows that the same masses that took
over the streets in Libya, Egypt and Tunisia, can be conjured to fight for
other themes as well. It just demands a good campaign, good timing, emotional
message and a story of a bad guy and a good guy – that always goes for bid
crowds.
But the people living under tyranny when the Arab spring started knew what they were feeling and what they were doing. The same can't be said about the majority of Western public applauding for Russel's ready-made medicine to clashes in faraway land, all because it sounded good and didn't demand anything but a click.
In the middle of the revolutions,
repressions and YouTube, we all should remember that even that the whole world
sometimes seem to be within our reach, this in an irritating challenging globe.
It knows no easy solutions.
Sarjat ovat
vallanneet populaarikulttuurin elokuvilta, kirjoitti
Vanity Fairin toimittaja James Wolcott. Yhä useampi odottaakin nykyään
massiivisen elokuvaensi-illan sijaan Game
of Thronesin, Mad Menin tai Dexterin uutta tuotantokautta. Eivät
elokuvat mihinkään ole kadonneet: ihmisillä on vain internetin aikana helpompi
pääsy sarjoihin ja usein enemmän aikaa syventyä niihin. Televisiosarjoja
tehdään jo jättimäisillä budjeteilla, pitkin jaksoin ja parhailla osaajilla:
esimerkiksi HBO-kaapelikanavan tuoretta The
Newsroomia käsikirjoittaa Oscar-palkittu dialogivelho Aaron Sorkin (mm. The Social Network).
Itse olen käyttänyt hävyttömän määrän tunteja yhdysvaltalaisten
laatusarjojen töllöttämiseen. Jatkuvajuonisuus
addiktoi. Uuden jakson aloittaminen on paljon helpompaa kuin kokonaisen leffan
ahmaiseminen, mutta kokemukset ovat silti usein raikkaampia. Yhdysvaltalaiset
sarjat eivät ainakaan vielä ole vakavasti Hollywood-ortodoksian alistamia.
Toki rahasarjoissakin on vakionsa. Esimerkiksi HBO:n rikosmaailmaan sijoittuvat sarjat punoutuvat etnisten yhteisöjen ja niiden väliseen jännitteen ympärille. Keskiössä on usein yksi, vahva päähenkilö (yleensä naisia
ylenkatsova mies). Uskottavuus on kaikki kaikessa: jokainen taitavasti
kirjoitettu jakso avaa hienovaraisesti hahmon sielunmaisemaa.
Väkivallan ja seksin ylenpalttista määrää on vähitellen karsittu, mutta meno on silti aika estotonta. Muun muuassa Sopranosissa sana ”fuck” toistetaan 3539 kertaa.
Sopranosissa kiroillaan puoli tuntia - katso videolinkki!
Paria hutiteosta lukuunottamatta kaikki listan sarjat tekevät hienoa duunia televisioviihteen raikastamisessa. Kunnianosoituksena näille kulttuurihelmille jaan kokemukseni lyhyillä arvosteluilla koluamistani
laatuteoksista. Päivittelen lähinnä omaksi huvikseni listaa sitä mukaan kun
saan sarjan seasonit viimeisteltyä.
Ainiin: sori True
Bloodin,Lostin, Housen, Generation
Killin, Walking Deadin, 30rockin, Weedsin, Sinkkuelämään, Entouragen, Angels in American, Tudorsin, Californicationin sun muiden tuotosten
ystävät. Kaikkea ei ehdi! Vielä.
1. HBO: Sopranos
(1999-2007)
10/10
Pöhöttyneen mafian toimintaa New Jerseyssä. Henkilö sarjan takana David Chase. Kantava
voima James Gandolfini. Jaksoja 86. Keräsi 90 televisioalan palkintoa.
Tony (kesk.) and the crew.
Sarja italoaksentin ystäville.
Maailman paras tv-sarja.
Uskottavuudessaan, dialogissaan ja eheydessään vertaansa vailla oleva
mestariteos. Sarjassa seurataan Sopranosin mafiaperheen ja erityisesti sen
nokkamiehen Tony Sopranon (loistava James Gandolfini) elämää. Ongelmia riittää:
mafiaa on pidettävä pystyssä ja suhteita muihin perheisiin on suojeltava.
Murhaamisen ja pettämisen keskellä on elettävä amerikkalaista unelmaa vaimon ja
kahden muksun kanssa.
Väkivaltaa ja seksiä on HBO:n
tapaan runsaasti. Sarjassa esiintyy useita hyviä näyttelijöitä, kuten Steve
Buscemi, jonka tuotantoyhtiö palkitsi myöhemmin omalla tv-sarjalla.
2. ABC: Twin Peaks (1990-1991)
9½/10 Teinitytön kuolema, kauhu, ystävyys ja David Lynchin häröily yhdistyvät kulttisarjassa. Henkilöt sarjan takana David Lycnh ja Mark Frost. Kantava voima Kyle Maclachlan. Jaksoja 30 + elokuva. Keräsi 14 televisioalan palkintoa.
Moni Twin Peaks -sukupolven edustaja saattoi älähtää kulttisarjan hopeasijalle.
Mystisen, tunnelmallisen laatusarjan ykköspaikan maksaa sen hätäinen loppuratkaisu.
Nähdään painajaisissani, Bob!
Twin Peaksin suosikkityttö Laura Palmerin (Sheryl Lee) kuolema rikkoo kylän idyllin. Rikosta saapuu selvittelemään sympaattinen agentti Cooper (Kyle Maclachlan). Unohtumattomista hahmoista ei Twin Peaksissa ole pulaa. Lynchin luottomies Angelo Badalamenti sävelsi sarjaan hienon soundtrackin.
Sarjan pohjalta on ohjattu myös kelpo elokuva Twin Peaks - tuli, kulje kanssani (1992.) 3. HBO:
Langalla (The Wire, 2002-2008)
9½/10
Terävä kulttisarja kuvaa Baltimoren rapistumista kaikilta vinkkeleiltä. Henkilöt sarjan takana ex-rikostoimittaja David Simon ja ex-poliisi Ed Burns. Kantava
voima Dominic West. Jaksoja 60. Keräsi 14 televisioalan palkintoa.
Dominic West on etsivä McNulty.
Sarjan tähtinäyttelijöitä ovat kuitenkin autenttiset gheton kasvatit.
Moniulotteisen ja poikkeuksellisen
realistisen Langalla-sarjan joka
tuotantokausitarkastelee taantuvaa Baltimorea rikollisuuden ja politiikan näyttämönä. Teemat ovat huumekauppa,
satama, hallinto ja byrokratia, koulujärjestelmä ja lehdistö. Lopputuloksena on
syvällinen mutta viihteellinen analyysi kurjuuden noidankehästä.
Langalla kuvaa taantuvaa teollisuuskaupunki Baltimoren karua todellisuutta. Sarja seuraa hienosti puolet ajasta poliisien ja poliitikkojen touhuja, loput taas gheton asukkaiden sekä rikollispomojen elämää.
Stringer Bell (Idris Elba) on sarjan parhaita hahmoja. Hän on rikollispomo, joka yrittää uudistaa rikollispiirin bisnesmalleja.
Langalla aiheutti keskustelua rohkeilla näkemyksillään
huumelainsäädännöstä: kolmannessa tuotantokaudessa ghetto rauhoittuu vasta, kun
huumekaupalle määrätään oma ”laillinen” alue, johon poliisit eivät puutu.
Tapahtumat voi tulkita kannanotoksi sallivamman huumepolitiikan puolesta. Utelias Langalla pohtii syitä ja seurauksia, mutta uskaltaa kauhistelun lisäksi tarjota näkemyksiä ongelmien ratkaisemiseksi.
Sarjassa näyttelee usea vakuuttava gheton kasvatti. Heidän ei tarvitse käytännössä edes näytellä
roolejaan. Kylmän ringin ja Game of Thronesin fanit törmäävät
tuttuihin kasvoihin.
Tommy Carcetti (Aidan Gillen) kieroilee Langalla-sarjassa.
Petyr "Pikkusormi" Baelish
(Aidan Gillen) kieroilee Game of Thronesissa.
4. HBO:
Game of Thrones (2011-)
9½/10
Aatelissuvut taistelevat vallasta Westerosin valtakunnassa suositussa
fantasiaeepoksessa. Henkilöt sarjan takana George R. R. Martin, David Benioff ja David Weiss. Kantava
voima Peter Dinklage.
Jenkkikirjailija George R. R.
Martinin erinomaiseen Tulen ja jään laulu
-kirjasarjaan perustuva Game of Thrones on
ison rahan, ison mittakaavan ja ison suosion sarja. Se sijoittuu Westerosin keskiaikaiseen
valtakuntaan, jossa verisen sisällissodan jälkeinen hatara rauha alkaa
hiljalleen murtua. Luisuminen kohti uutta konfliktia on kuvattu mallikkaasti.
Jättimäisten kirjojen tiivistäminen
kouralliseen jaksoja lienee hyvin vaikea tehtävä. Ensimmäisessä
tuotantokaudessa käsikirjoittajat onnistuvat hienosti, mutta toisessa liitokset natisevat jo aivan aavistuksen. Kolmannessa tuotantokaudessa resurssit ovat kasvaneet, ja sen näkee, kuulee ja haistaa.
Game of Thrones on huippusarja. Sitä kannattaa katsoa, vaikkei Martinin kirjoja olisi lukenutkaan.
5. AMC: Mad Men (2007-)
9½/10 Tyylikkäiden, viskiä litkivien mainospamppujen elämää 60-luvun Nykissä. Henkilö sarjan takana Matthew Weiner. Kantava voima Jon Hamm.
Tiedossa on: Mad Men on listan mielipiteenjakaja. Tunnen ihmisiä, jotka eivät pystyneet katsomaan
sarjaa alkua pidemmälle. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Mad Meniin kiireettä ja sinnittelemään
joillakin ilmenneen herrakatkeruuden yli. Yläluokan kulisseista paljastuu mielenkiitoinen, laadukas
draamasarja.
(Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että Mad Men) aloitti tässä listauksessa sijalla kaksi, mutta tippui
arvosanalaskun myötä nähtyäni tuoreimman, kuudennen tuotantokauden. Siinä vaiheessa sarja alkoi näet
jo tuntua venytetyltä, ja montaa sarjasta poistettua hahmoa ei kyetty korvaamaan kiinnostavasti.)
Christina Hendricksistä tuli Mad Menin myötä seksisymboli.
Elegantti Mad Men sijoittuu kuohuvan 1960-luvun New Yorkiin, jossa Madison Avenuelta johdettu
mainosala kasvaa rakettimaisesti boheemiväen estelyistä huolimatta. Eletään pukumiesten, kotiäitien ja
laatuviskin maailmassa. Matthew Weiner onnistuu kietomaan mainosalan ympäröiviin yhteiskunnallisiin
kysymyksiin, kuten mustien ja naisten oikeuksiin.
Keskiössä on mainosnero Don Draper (Jon Hamm), joka drinkkejä ja naisia kaataessaan kantaa
harteillaan synkkää ja salaperäistä menneisyyttä.
Vintage- ja pukumuodista kiinnostuneille riittää silmäniloa.
Mad Men. Hamstraa palkinnot ja halkoo mielipiteet.
6. HBO: Mullan alla (2001-2005) 9+/10 Kuoleman ja elämän teemat vuorottelevat tv-sarjassa, joka seuraa Fisherien hautaustoimiston arkea. Henkilö sarjan takana Alan Ball. Pääosissa Michael C. Hall, Lauren Ambrose, Frances Conroy ja Peter Krause. Jaksoja 63. Keräsi 47 televisioalan palkintoa.
Harva sarja pohtii kuoleman ja menetyksen teemoja yhtä läheltä kuin Mullan alla. Sarjan alussa Fisherien perheen isä menehtyy, ja jää tämän vaimon ja kolmen lapsen kontolle selvitä surutyöstä ja jatkaa isän hautaustoimistobisnestä. Muutkin jaksot alkavat minielokuvalla hautaustoimiston asiakkaaksi päätyvän henkilön kuolemalla.
Claire, Nate, Ruth ja David Fisher.
Synkästä teemastaan huolimatta Mullan alla on elämänläheinen sarja. Se ei kauhistele tai romantisoi kuolemaa, vaan korostaa sen arkisuutta: viikatemies iskee milloin ja keheen tahansa. Kuoleman jatkuva läheisyys on jättänyt jälkensä Fisherin perheenjäseniin, joista kukin etsii paikkaansa epätäydellisessä maailmassa.
Mullan alla kuvaa tehokkaasti ihmisen haurautta menetyksen ja hämmennyksen hetkellä. Toisinaan kysymykset ovat ihmismielelle liikaa.
Kuolema ei kuitenkaan ikinä vie lopullisesti voittoa. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Menetyksen vastapainoksi sarjassa muistutetaan elämän ihmeellisyydestä ja kauneudesta.
Mullan alla on terävän, mustan huumorin värittämää, ja hahmojen kypsyminen sarjan aikana toteutettu hyvin. Michael C. Hall loistaa homoseksuaalina Davidina, ja Nate-veljenä kankeasti aloittava Peter Krause kasvaa lopulta rooliinsa. Perheen leskiäiti (Frances Conroy) ja henkisten kasvukipujen kanssa painiva taitelijatytär (Lauren Ambrose) täydentävät värikkään katraan.
Niin, ei paljoa naurata.
Loppua kohden sarja synkistyy ja käy samalla turhan nopeatempoiseksi. Siitä huolimatta Mullan alla on erittäin hyvä draama, joka kieltäytyy asettamasta ihmisiä hyvä-paha-muottiin. On vain heikkoutta, vahvuutta ja sattumaa. Sen tosiasian alla on ihmisten etsittävä paikkansa – vielä kun ehtivät.
7. Showtime:
Dexter (2006-)
9+/10
Pihvistä tykkäävällä hyväsydämisellä rikostutkijalla on varjopuoli: hän on
patologinen sarjamurhaaja. Henkilö sarjan takana James Manos jr. Kantava voima Michael
C. Hall.
Rankka menneisyys kannusti
Stalinia ja Hitleriä tekemään veritekoja. Niin myös miamilaista
veriroisketutkijaa Dexter Morgania (taas vakuuttava Michael C. Hall), jolla on
pakonomainen tarve suorittaa silloin tällöin murha. Sarja seuraa Dexterin työtä
etsiä tarkoitukseen sopivia raiskaajia, murhaajia sun muita kuoleman
ansaitsevia. Jäljet pitää siivota ja salaisuus säilyttää.
Teknisesti hyvin toteutettu sarja
pyrkii kaksin käsin pehmentämään Dexterin hahmoa murhateeman vastapainona.
Toisinaan katsojan mielistely ärsyttää: esimerkiksi Dexterin työkaveritiimi sattuu
olemaan ns. valkoisen katsojan
omatuntopaketti eli tummaihoinen esimies, hattupäinen symppis-latino ja
aasialaistaustainen nörtti. Pienempikin alleviivaus olisi kelvannut.
Miamin uhkaavin mies. Dexter.
8. HBO:
Deadwood (2004-2006)
9-/10
Deadwoodin kaivoskylässä 1870-luvun Jenkkilässä säännöt määrää
saluunanomistaja Al Swearengen. Henkilö sarjan takana David Milch. Kantava voima
Ian McShane. Jaksoja 36. Keräsi 17 televisioalan palkintoa.
Eletään 1800-luvun loppua
Yhdysvalloissa. Deadwoodin pikkukaupunki toimii liittovaltion lain
ulkopuolella, ja metsän keskelle kylän rakentaneet pioneerit ovat kahmineet
vallan käsiinsä. Kylää johtaa baarinpitäjä Al Swearengen (ilmiömäinen Ian
McShane), joka niittaa kilpailijoitaan huume-, prostituutio- ja
alkoholikaupassa. Pahisnäyttelijät loistavat: McShanen lisäksi Powers Boothe on
mainio.
Ian McShanen... Eikun Deadwoodin traileri.
McShane kohdassa 0:43.
Deadwood koettaa
poiketa HBO-rutiineista käsikirjoituksen keinoin. Yritys jää puolivillaiseksi:
kolmannen tuotantokauden ”helppoja koukkuja välttävä” kässäri on paikoitellen
uuvuttava. Lavastus ja muut puitteet sentään ovat huippuluokkaa.
Sarja jää liiaksi McShanen
karisman varaan. Calamity Janen känniurpoilu, sheriffi
Bullockin feikkiraivo ja Trixie-ilotytön tutina
saa pidemmän päälle katsojan sikiöasentoon ja toivomaan Ian McShanea ruutuun.
Taru Sormusten Herrasta -fanien iloksi Deadwoodin
lääkäriä näyttelee Brad Dourif.
9. DR1: Vallan linnake (Borgen, 2010-)
9-/10 Tanskalainen poliittinen laatudraama, jonka teemat ovat kutkuttavan yhdenmukaisia koto-Suomen kanssa. Henkilö sarjan takana Adam Price. Kantava voima Sibse Babett Knudsen.
Tanska, tuo pohjoisen televisioviihteen ykköskentän sentteri, hallitsee trillerien lisäksi myös poliittisen draaman. Ainakin Tanskan Yleisradion tuottama ja Yle Femin esittämä Vallan linnake on maailmanluokan tuotantoa.
Sibse Babett Knudsen on kuin luotu rooliinsa Tanskan fiktiivisenä pääministerinä. Maata on johdettava ja hallituskumppanit pidettävä kurissa. Media hengittää niskaan ja patruunat vähättelevät. Peli on kovaa, ja valtakamppailussa joku jää väkisin toiseksi. Usein kärsivät sivulliset.
Vallan linnake on parhaimmillaan kuvatessaan julkisen- ja yksityiselämän väjäämätöntä yhteentörmäystä. Sarja ei pohjoismaiseen tapaan pelkää tunkeutua katsojan mukavuusalueelle.
Käsikirjoittajat ovat lukeneet lehtensä hyvin: sarjassa puitava politiikka on hämmentävän ajankohtaista. Tanskan puoluekenttä persuineen ja vihreineen muistuttaa Suomea. Oikeiden juuttipuolueiden fiktiivisiä vastineita kohdellaan tasapuolisesti.
Risuja sarja ansaitsee epäilyttävän vauhdikkaasta päivänpolitiikan ja journalismin kuvauksestaan.
Pääministeri (Sibse Babett Knudsen) ja spin doctor (Johan Philip Asbæk).
10. HBO: Rooma (Rome, 2005-2007) 9-/10
Poikkeuksellisen näyttävä ajankuva luhistuvan Rooman valtapelistä. Henkilöt sarjan takana Bruno Heller ja William J. MacDonald. Jaksoja 22.
Keräsi 16 televisioalan palkintoa.
Superluokan budjetilla keulinut Rooma on täsmätuote epookkisarjojen
ystävälle. Ensimmäinen tuotantokausi kertoo Cesarin (Ciarán Hinds) noususta
imperiumin johtoon ja toinen hänen kuolemansa jälkeisestä valtapelistä. Silloin
mukaan astuu muun muuassa Kleopatra (Lyndsey
Marshal). Antiikin ympäristö on kuvattu hyvin, ja kymmenen tuhannen ihmisen
taistelukohtaukset eivät jätä tehosteintoilijoita kylmäksi.
Rooma toimii kohtalaisen tarkkana historiankuvauksena.
Siinä sivussa rikotaan varmasti jokin maailmanennätys seksi- ja tappokohtausten
määrässä. Trainspottingin (1996)
ystäviä ilahduttaa tai kauhistuttaa Kevin McKiddin näkeminen sarjan
päähenkilönä.
Trainspottingin Tommy? Ehei, vaan sadanpäämies Lucius Vorenus.
11. HBO: Boardwalk Empire (2010-) 8+ -> 8½ Kieltolain aikana 1920-luvulla Yhdysvaltain kaupunkeja johtavat viinatrokarit, kuten Atlantic Cityn Nucky Thompson. Henkilö sarjan takana Terence Winter. Kantava voima Steve Buscemi. HBO ei malttanut olla antamatta nerokkaalle Steve Buscemilleomaa televisiosarjaa. Hänen karismansa varaanBoardwalk Empirepitkälti rakentuukin, kunKelly Macdonaldinlupaava naispääosa ei kanna aivan loppuun asti. Buscemin tulkitsema hyvä veli -verkostojen oppikirjaesimerkki Nucky Thompson johtaa viinakauppaa Atlantic Cityssä. Kieltolain aikana valtaa pitävät Thompsonin kaltaiset liikemiehet korruptoituneiden virkamiesten tukemana. Bisneskumppanit on pidettävä tyytyväisinä tahi vaihtoehtoisesti tapettava. Teemaltaan kiinnostava sarja käynnistyy köhien. Käsikirjoitus tuntuu irtonaiselta ja kuvaus/leikkausakselin ratkaisut häiritsevät. Sarjan edetessä tunnelma kuitenkin tiivistyy: kolmas tuotantokausi oli jo erinomainen, ja erityisesti maskinaamainen sotaveteraani Richard (Jack Huston) kypsyy yhdeksi kiinnostavimmista näkemistäni sivuosista. Näistä syistä nostin sarjan arvosanaa. Moni hahmo perustuu historiallisiin esikuviin: esimerkiksi Snatchissa ja This Is Englandissa loistanut Stephen Graham esittää rikollislegenda Al Caponea. Sarjan taustapamppuna häärää muuan Martin Scorsese.
Steve Buscemi näyttelee pääosaa mallikkaasti.
Kelly McDonaldin kiinnostava naispääosa latistuu sarjan edetessä.
Michael Shannon näyttelee häröä kieltolakiagenttia.
Mahtava Stephen Graham näyttelee rikollisuraansa aloittelevaa Al Pacinoa.
Michael Pitt näyttelee sarjan toista miespääosaa, aluksi hieman epävarmasti.
12. HBO:
Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001)
8½/10
Jenkkien 101. maahanlaskudivisioonan koitoksia toisessa maailmansodassa. Se
parempi kahdesta HBO:n sotaminisarjasta.
Henkilöt sarjan takana Stephen Ambrose ja Steven Spielberg. Jaksoja 10.
Keräsi 23 televisioalan palkintoa.
Pelastakaa Sotamies Ryan -elokuvan (1998) innoittamina Steven
Spielberg ja Tom Hanks päättivät lähteä tuottamaan uutta, historiallisiin
tositapahtumiin perustuvaa teosta. Kymmenen jakson minisarja Taistelutoverit onkin tehty rahaa ja
vaivaa säästelemättä. Hahmot perustuvat todellisiin henkilöihin, joista osaa
haastatellaan jaksojen alla. Tämä luo uskottavan dokumentaarista auraa
sotasarjalle.
Taistelutoverit on aidon näköinen ja kuuloinen.
Moni ystäväni nostaisi tämän
sarjan pykälää omaa sijoitustani korkeammalle. Sarja on todella hyvä, mutten
jännittävästä toteutuksesta huolimatta lämpene erityisesti yksipuolisille
sotadraamoille. Jenkkipaasaamista on tavallista vähemmän mutta silti omaan
makuuni liikaa.
Sodan hirveä tunnelma on
toteutettu kuitenkin onnistuneesti. Taistelutovereissa
on muutama todella pysäyttävä kohta, joista Kauferingin keskitysleirin
vapauttaminen lienee tehokkain.
Lyhyesti:
HBO: Tyynenmeren
taistelutoverit (The Pacific, 2010)
8/10
Taistelutovereiden tiimi tuotti toisen minisarjan
sotateeman alla. Nyt seurataan merijalkaväen koitoksia Aasiassa ja
Australiassa. Sarjaa on pidetty kahdesta Tovereista
huonompana, ja hahmot ovatkin aika paljon tylsempiä. Sodankäynnin armottomuus välittyy kuitenkin hyvin. Esimerkiksi Iwo Jiman
taistelua kuvaava jakso
hyytää hymyt, niin kuin sotasarjan kuuluukin.
HBO: Carnivàle (2003-2005)
7+/10
Mystinen sirkuskiertue 1930-luvun
Jenkkilässä, Twin Peaksista tuttu Michael
J. Anderson, pahiksena vinksahtanut metodistipappi… Carnivàlesta povattiin suurta hittiä, ja tuotantokausia oli
tarkoitus kuvata kuusi.
Toisin kävi. HBO:n harvinainen floppi
lopetettiin parin tuotantokauden jälkeen. Eikä ihme: sarja on tylsä ja hahmot
irtonaisia.
