Perkeleen tunneihmiset

Ladies and agents,

haluaisin kaksi ja puoli viikkoa myöhässä kommentoida Kotiteollisuus-bändin Jouni Hynysen bloggausta, joka koski Vain elämää -tv-sarjaa. Hän kommentoi sarjaa jyrkin sanankääntein ja kertoi paenneensa sarjan menestystä ulkomaille.

Olen parista asiasta Hynysen kanssa samaa mieltä. VE:n musiikki on minustakin huonoa. Toiseksi minuakin ihmetyttäisi biisien suosio, ellen olisi tottunut siihen, että kansan enemmistö ostaa mieluummin helppoa musiikkia kuin vaikka Kotiteollisuuden kaltaista rajumpaa mättöä.

Sen sijaan Hynynen sekoittaa manna- ja vispipuurot sanomalla: "Mutta se [levynmyynti] vaatisi näköjään sen, että luonteeni vastaisesti osaisin lässyttää paskaa, avautua ja itkeä julkisesti".

Eikä vaadi. Hynysen logiikalla Jari Sillanpää voisi parkua, että "Se, että Jari Sillanpää -paitoja näkisi joka päivä kadulla Kotiteollisuus-tuotteiden tavoin vaatisi näköjään sen, että luonteeni vastaisesti osaisin laulaa kuin äijä, sulkeutua ja dissata itkijöitä."

Suomeksi laulava metallibändi Stam1na on myynyt neljä kulta- ja yhden platinalevyn. Listaykköseksi bändi on yltänyt kolmesti. En ole nähnyt Stam1nan solistin Antti Hyyrysen myyvän uskottavuuttaan yhdessäkään esiintymisessään.

Hynynen jatkaa: "Aikuiset ihmiset, nämä niin sanotut tähdet, istuvat pöydän ääressä kitaten punaviiniä ja syöden sisäfilepihviä, välillä avaudutaan ja kerrotaan lapsuuden ja aikuisuuden traumoista, käydään laulamassa kolmen euron taustojen päälle joku kusinen kappale ja sitten halaillaan ja tirautellaan porukalla pienet itkut."

Mies taisi unohtaa, että istui itse Rokit kokit -kokkiohjelmassa huippumuusikoiden kanssa kitaten punaviiniä ja syöden sisäfilepihviä. Välillä keskusteltiin musiikista, keikkakulttuurista ja lopussa tulkittiin Hectoria.

En tiedä, arvosteleeko Hynynen musiikkikulttuurin aivottomuutta vai omaa kyvyttömyyttään lyödä läpi suurelle yleisöille. Onko miehen ainoa peruste Vain elämää -sarjan dissaamiselle se, että Hynysen kokkiohjelmassa saunottiin ja ryypättiin tunnevuodatuksen sijaan? Vai se, että tunteikkuus vetosi yleisöön? Molemmilla sarjoilla on yleisönsä, aivan kuten Sillanpäällä ja Kotiteollisuudella. Ihme, ettei se riitä.

Tietenkään suomalaiset levyt eivät yllä Vain elämää-kokoelman myyntilukemiin. Mutta sitäkö Hynynen todella kaipaisi? Että raskas musiikki saavuttaisi suuren massan suosion ja pienten piirien epäsuosion?

Presidentinvaalien alla Jouni Hynynen totesi, että Pekka Haaviston "suosio haiskahtaa joukkohypnoosilta". Vain elämää -sarja taas on "Huijausta, johon on langennut koko Suomen kansa".

Perkeleen tunneihmiset. Eivät vain osaa valita oikein.

Three chapters about social media

A final paper to my English course Englannin ammattitilanteet toimittajan työssä in autumn 2012. Sorry about the mistakes in spelling.

Chapter one: The big picture

History has certainly been happening, pyramids trembling and regimes unraveling

Dictatorships being shaken in Tunisia, Egypt, Algeria, Bahrain and now in Libya 
And in media, an army of indie-pioneers has emerged to pwn injustice through the cyber sphere

Facing riot gear with status updates and Twitter feeds bringing peeps to the streets in corrupt states 
And while the West stands by and applauds the protests posing as the model of freedom for the rest

The world asks: where will the revolution begin next?

[The Juice Media, the Rap News part 7: The Revolution]

The way I see it, the most important change that internet has brought to us is that many things can be read, heard, shared and seen freely. Material issues have turned to bits and numbers that move between cords and lines. To get one’s hands to these information flows is relatively easy and cheap.

In many cases, this revolution has turned things to better. Musicians can share their music worldwide. We all can get in touch with our friends worldwide with one click. Transfer of money, information, pictures and entertainment has never been this easy. Every single sector of business has to adapt to these changes.

Journalism is one of those who have massive problems orientating to the new world. Many mighty or less mighty traditional newspapers have gone bankrupt, something that no one could have predicted two decades ago. This has lead us to an almost twisted situation: the pioneers of free speech, the newspapers, are in some way getting slightly conservative. They are now the ones trying to regulate free information and trying to push internet users to get less free information. Papers such as The Guardian, the New York Times and Helsingin Sanomat are covering their stories with a pay wall. In days, masses whined about the papers' decisions and threatened to change the media.

Fair enough. But what many people tend to forget is the papers have all the reason and the right to what they do. They have every right to try to protect their livelihood and quality journalism. Unless you happen to be a national broadcast like YLE (not saying there shouldn't be one in every country), you'll probably have sleepless nights wondering how the hell are you going to get sponsors to get journalism to get readers. Pay wall is one, if fragile, effort to solve this problem.

The way I see it, we internet users have gotten a bit bloated: free, non-costing is now an intrinsic value. It’s self-evidence. It’s something we all except to get, one way or another, when we once again open our computers. Either by reading a reporters’ work for free in the internet or downloading music and films.

Since I’m guilty of both, I’m not attacking against the principles of the free, transparent information. Internet can pretty much be the most amazing thing ever happened to our world. Yet when I got the chance, I instantly downloaded Spotify to pay for my music. And when I saw Helsingin Sanomat’s pay wall, I just thought: ok, not nice, but this is their choice. The material isn’t made by me, my livelihood isn’t concerned, and since I subscribe to the paper, I can as well log in with my account. I didn't feel my liberties insulted. Problem solved.

I was among the ones marching in the streets to oppose the ACTA treaty, the notorious plan of establishing international standards for intellectual property rights enforcement, and would do it again. But what I’m saying is that we consumers should still remember some basic principles. Sometimes struggling against the free flow of bits is totally doomed (like making some kid pay over 400 000 euros for downloaded music) but sometimes a reasonable, fair way to restrain people’s everything-for-free-to-me-right-now-lust can be worth trying.

It’s better than losing the whole journalism along the reporters.

Chapter two: The possibilities of free information

Keep your wits about you: the battle lines are merging, an information war, with an appetite for turning 
The great walls of China, Palestine and Berlin into fire walls, black lists, a wire curtain

over this small, crucial, window of opportunity: 
The internet - unprecedented global community - 
An epochal evolution, telepathic synapse while all major media source have been hijacked

Picture this as we part: Our perception of reality expressed as a chart; 
we've lost TV to Murdoch, the press to the sharks; this internet our last channel to connect to the mark. 
No rhetorical questions at last:

If we lose this frequency we’ll be left in the dark.

[The Juice Media, the Rap News Part 4: WWWAR on the Internet]

There’s a village A. Nearby, there’s another village X who sells fish to village A, because it’s very big and its people are used to eat a lot of juicy, fresh fish. The inhabitants of village X are however getting frustrated: they have mouths to feed themselves and they’d like to have more fish. X’s leader, powerful mister Mayor holds strict power in the village. He won’t accept any criticism or anything that would violate the fertile trade between the two villages.

One day, Mister White, a journalist and an activist in the village A gets his hand to extremely rare information, that is given to him by Mister Red working in Village A’s army. The information is stunning: it shows that leaders of the two villages have made secret deals of silencing any threats that the fish trade would face. Also it shows that most of the cash created by the fist trade ends up to mister Mayor and his family. Thirdly, the papers reveal a video of village A’s troops killing random people from the Village X.

Mister White reveals these files to the whole world.

What would be the reasonable ending to the story? That the leaders and those responsible of these suspicious deals would face consequences? That the unhealthy and undemocratic politics were thoroughly fixed?

Despite the backings of most of the people of both villages X and A, Mister White gets persecuted and condemned by super powers. People from villages around the world gives money to Mister Whites foundation to reveal more secrets, but the donations are cancelled by the middleman of the money traffic after receiving angry mail from Village A’s government.

Mister Red’s fate was harder. He was thrown to jail, where he was kept in a torture-like conditions. Why? Because his revelations could be a threat to the people executing "the fish trade" and all the machinery behind it. That's true and alarming. But which one is the greater evil: the ones carrying out such action that doesn't tolerate daylight, or the one revealing it all?

I know that the story of WikiLeaks and Julian Assange can’t be shortened to that story about two villages. For example the leaks have put lives in danger, and that’s a real problem. But the tale gives a hint. If we all try to forget the huge media and propaganda war, the statements, the rumors and the conspiracy theories around the whole WikiLeaks case, and ask ourselves: What in principal is right and what stands for justice? Have we forgotten the value of truth, if it ever had any?

Wasn't the only thing revealed the ugly truth?

You may think I’m biased and subjective here. I guess that might be true, since I have (and I’ve many times had) difficulties understanding the criticism towards the whole WikiLeaks case. Part of it I understand, yeah, but there’s something else. Some journalists can’t stand the idea. I’ve read an executive of Helsingin Sanomat harshly ridiculing Assange. I’ve clashed verbally with more than one of my fellow students, who seemed to think that the guy revealing the ugly fish problems, thus endangering the people involved, is the villain. I hope that many journalists aren’t that satisfied with the status quo, in which people’s suffering, the poverty and the destruction of nature are outsourced far away to other countries and continents. If they are, we might just need more WikiLeaks.

Chapter three: The threats of free information

It’s only the start of 2012, but already, coast to coast we

hear reports that humanity has evolved, globally 
now that we know the cause of all our woes: Joseph Kony!

The world’s now on a better path and the panacea 
seems to have come from this hero white man here
whose internet video played a vital role in 
highlighting the plight of Uganda’s child soldiers

It went viral and spread with unprecedented speed 
shared over twitter feeds and endorsed by celebrities.

[The Juice Media, the Rap News Part 12: Yes we KONY?]

Whereas the social media has rightfully earned its good reputation of a tool of communication and spreading the information (and as WikiLeaks showed, sometimes even the truth) it is still one of the most too-well-treated-things on Earth. In Finnish we have this word “Pyhä lehmä”, “The Holy Cow”, that shall not be criticized or underrate. Finnish high school system is a one good example, but the social media is another. I as well have praised the social media and the assets of free, fast information. WikiLeaks is a good example of a project that’s trying to use the masses of digital information for “good” (in my opinion, at least). But who said it couldn’t be used to provoke masses using untrue claims? Who said it couldn’t be used as a tool of propaganda or repression? Well, it can and it is.

“Example?” asked Samuel L. Jackson in the legendary car scene in Pulp Fiction. My example is Kony2012, the campaign film that was posted on YouTube last April. It’s about child soldiers in Uganda and a notorious war lord Joseph Kony who’s been recruiting them. The film, made by the organization The Invisible Children, and the director Jason Russell (in the picture) ask people all around the world to pressure the US Government to send more troops to Uganda. They did.

I’m not into the conspiracy theories that claim that Russell was on the weapon industry’s agenda the whole time and this whole was a big, well-planned scheme. I think that he really had a good intention and a pure heart when he made this campaign. However:

The film was extremely black and white. It simplified the very complex patterns of global struggle for power, the long historical backgrounds, the ethnic and the economic issues concerning the whole situation in Uganda. It seemed to have forgotten some of the facts, too: for example, Joseph Kony hasn’t been in Uganda for years now. And the tiny fact that the United States has deployed troops to Uganda since 2008. You can check here for more criticism about the factual errors of the film.

So far, the video has almost a 100 000 000 views on YouTube. Without taking a stance on global politics any more, I think that example shows that the same masses that took over the streets in Libya, Egypt and Tunisia, can be conjured to fight for other themes as well. It just demands a good campaign, good timing, emotional message and a story of a bad guy and a good guy – that always goes for bid crowds.

But the people living under tyranny when the Arab spring started knew what they were feeling and what they were doing. The same can't be said about the majority of Western public applauding for Russel's ready-made medicine to clashes in faraway land, all because it sounded good and didn't demand anything but a click.

In the middle of the revolutions, repressions and YouTube, we all should remember that even that the whole world sometimes seem to be within our reach, this in an irritating challenging globe. It knows no easy solutions.

Sarja-arvostelukeko

Sarjat ovat vallanneet populaarikulttuurin elokuvilta, kirjoitti Vanity Fairin toimittaja James Wolcott. Yhä useampi odottaakin nykyään massiivisen elokuvaensi-illan sijaan Game of Thronesin, Mad Menin tai Dexterin uutta tuotantokautta. Eivät elokuvat mihinkään ole kadonneet: ihmisillä on vain internetin aikana helpompi pääsy sarjoihin ja usein enemmän aikaa syventyä niihin. Televisiosarjoja tehdään jo jättimäisillä budjeteilla, pitkin jaksoin ja parhailla osaajilla: esimerkiksi HBO-kaapelikanavan tuoretta The Newsroomia käsikirjoittaa Oscar-palkittu dialogivelho Aaron Sorkin (mm. The Social Network).

Itse olen käyttänyt hävyttömän määrän tunteja yhdysvaltalaisten laatusarjojen töllöttämiseen. Jatkuvajuonisuus addiktoi. Uuden jakson aloittaminen on paljon helpompaa kuin kokonaisen leffan ahmaiseminen, mutta kokemukset ovat silti usein raikkaampia. Yhdysvaltalaiset sarjat eivät ainakaan vielä ole vakavasti Hollywood-ortodoksian alistamia.

Toki rahasarjoissakin on vakionsa. Esimerkiksi HBO:n rikosmaailmaan sijoittuvat sarjat punoutuvat etnisten yhteisöjen ja niiden väliseen jännitteen ympärille. Keskiössä on usein yksi, vahva päähenkilö (yleensä naisia ylenkatsova mies). Uskottavuus on kaikki kaikessa: jokainen taitavasti kirjoitettu jakso avaa hienovaraisesti hahmon sielunmaisemaa.

Väkivallan ja seksin ylenpalttista määrää on vähitellen karsittu, mutta meno on silti aika estotonta. Muun muuassa Sopranosissa sana ”fuck” toistetaan 3539 kertaa.

Sopranosissa kiroillaan puoli tuntia - katso videolinkki!

Paria hutiteosta lukuunottamatta kaikki listan sarjat tekevät hienoa duunia televisioviihteen raikastamisessa. Kunnianosoituksena näille kulttuurihelmille jaan kokemukseni lyhyillä arvosteluilla koluamistani laatuteoksista. Päivittelen lähinnä omaksi huvikseni listaa sitä mukaan kun saan sarjan seasonit viimeisteltyä.

Ainiin: sori True Bloodin, Lostin, Housen, Generation Killin, Walking Deadin, 30rockin, Weedsin, Sinkkuelämään, Entouragen, Angels in American, Tudorsin, Californicationin sun muiden tuotosten ystävät. Kaikkea ei ehdi!
Vielä.

1. HBO: Sopranos (1999-2007)

10/10

Pöhöttyneen mafian toimintaa New Jerseyssä. Henkilö sarjan takana David Chase. Kantava voima James Gandolfini. Jaksoja 86. Keräsi 90 televisioalan palkintoa.

Tony (kesk.) and the crew.
Sarja italoaksentin ystäville.

Maailman paras tv-sarja. Uskottavuudessaan, dialogissaan ja eheydessään vertaansa vailla oleva mestariteos. Sarjassa seurataan Sopranosin mafiaperheen ja erityisesti sen nokkamiehen Tony Sopranon (loistava James Gandolfini) elämää. Ongelmia riittää: mafiaa on pidettävä pystyssä ja suhteita muihin perheisiin on suojeltava. Murhaamisen ja pettämisen keskellä on elettävä amerikkalaista unelmaa vaimon ja kahden muksun kanssa.

Väkivaltaa ja seksiä on HBO:n tapaan runsaasti. Sarjassa esiintyy useita hyviä näyttelijöitä, kuten Steve Buscemi, jonka tuotantoyhtiö palkitsi myöhemmin omalla tv-sarjalla.

2. ABC: Twin Peaks (1990-1991)
9½/10
Teinitytön kuolema, kauhu, ystävyys ja David Lynchin häröily yhdistyvät kulttisarjassa.
Henkilöt sarjan takana David Lycnh ja Mark Frost. Kantava voima Kyle Maclachlan. Jaksoja
30 + elokuva. Keräsi 14 televisioalan palkintoa.

Moni Twin Peaks -sukupolven edustaja saattoi älähtää kulttisarjan hopeasijalle.

Mystisen, tunnelmallisen laatusarjan ykköspaikan maksaa sen hätäinen loppuratkaisu.

Nähdään painajaisissani, Bob!

     Twin Peaksin suosikkityttö Laura Palmerin (Sheryl Lee) kuolema rikkoo kylän idyllin. Rikosta saapuu selvittelemään sympaattinen agentti Cooper (Kyle Maclachlan). Unohtumattomista hahmoista ei Twin Peaksissa ole pulaa. Lynchin luottomies Angelo Badalamenti sävelsi sarjaan hienon soundtrackin.

Sarjan pohjalta on ohjattu myös kelpo elokuva Twin Peaks - tuli, kulje kanssani (1992.) 




3. HBO: Langalla (The Wire, 2002-2008)

9½/10

Terävä kulttisarja kuvaa Baltimoren rapistumista kaikilta vinkkeleiltä. Henkilöt sarjan takana ex-rikostoimittaja David Simon ja ex-poliisi Ed Burns. Kantava voima Dominic West. Jaksoja 60. Keräsi 14 televisioalan palkintoa.

Dominic West on etsivä McNulty.
Sarjan tähtinäyttelijöitä ovat kuitenkin autenttiset gheton kasvatit.

Moniulotteisen ja poikkeuksellisen realistisen Langalla-sarjan joka tuotantokausi tarkastelee taantuvaa Baltimorea rikollisuuden ja politiikan näyttämönä. Teemat ovat huumekauppa, satama, hallinto ja byrokratia, koulujärjestelmä ja lehdistö. Lopputuloksena on syvällinen mutta viihteellinen analyysi kurjuuden noidankehästä.

Langalla kuvaa taantuvaa teollisuuskaupunki Baltimoren karua todellisuutta. Sarja seuraa hienosti puolet ajasta poliisien ja poliitikkojen touhuja, loput taas gheton asukkaiden sekä rikollispomojen elämää.

Stringer Bell (Idris Elba) on sarjan parhaita hahmoja. Hän on rikollispomo, joka yrittää uudistaa rikollispiirin bisnesmalleja.

Langalla aiheutti keskustelua rohkeilla näkemyksillään huumelainsäädännöstä: kolmannessa tuotantokaudessa ghetto rauhoittuu vasta, kun huumekaupalle määrätään oma ”laillinen” alue, johon poliisit eivät puutu. Tapahtumat voi tulkita kannanotoksi sallivamman huumepolitiikan puolesta. Utelias Langalla pohtii syitä ja seurauksia, mutta uskaltaa kauhistelun lisäksi tarjota näkemyksiä ongelmien ratkaisemiseksi.

Sarjassa näyttelee usea vakuuttava gheton kasvatti. Heidän ei tarvitse käytännössä edes näytellä roolejaan. Kylmän ringin ja Game of Thronesin fanit törmäävät tuttuihin kasvoihin.

Tommy Carcetti (Aidan Gillen)
kieroilee Langalla-sarjassa.

Petyr "Pikkusormi" Baelish
(Aidan Gillen) kieroilee Game of Thronesissa.
      

4.   HBO: Game of Thrones (2011-)

9½/10

Aatelissuvut taistelevat vallasta Westerosin valtakunnassa suositussa fantasiaeepoksessa. Henkilöt sarjan takana George R. R. Martin, David Benioff ja David Weiss. Kantava voima Peter Dinklage.

Jenkkikirjailija George R. R. Martinin erinomaiseen Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones on ison rahan, ison mittakaavan ja ison suosion sarja. Se sijoittuu Westerosin keskiaikaiseen valtakuntaan, jossa verisen sisällissodan jälkeinen hatara rauha alkaa hiljalleen murtua. Luisuminen kohti uutta konfliktia on kuvattu mallikkaasti.

Jättimäisten kirjojen tiivistäminen kouralliseen jaksoja lienee hyvin vaikea tehtävä. Ensimmäisessä tuotantokaudessa käsikirjoittajat onnistuvat hienosti, mutta toisessa liitokset natisevat jo aivan aavistuksen. Kolmannessa tuotantokaudessa resurssit ovat kasvaneet, ja sen näkee, kuulee ja haistaa.

Game of Thrones on huippusarja. Sitä kannattaa katsoa, vaikkei Martinin kirjoja olisi lukenutkaan.

5. AMC: Mad Men (2007-)
9½/10
Tyylikkäiden, viskiä litkivien mainospamppujen elämää 60-luvun Nykissä. Henkilö sarjan takana Matthew Weiner. Kantava voima Jon Hamm.

Tiedossa on: Mad Men on listan mielipiteenjakaja. Tunnen ihmisiä, jotka eivät pystyneet katsomaan
sarjaa alkua pidemmälle. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Mad Meniin kiireettä ja sinnittelemään
joillakin ilmenneen herrakatkeruuden yli. Yläluokan kulisseista paljastuu mielenkiitoinen, laadukas
draamasarja.

(Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että Mad Men) aloitti tässä listauksessa sijalla kaksi, mutta tippui
arvosanalaskun myötä nähtyäni tuoreimman, kuudennen tuotantokauden. Siinä vaiheessa sarja alkoi näet
jo tuntua venytetyltä, ja montaa sarjasta poistettua hahmoa ei kyetty korvaamaan kiinnostavasti.)

Christina Hendricksistä tuli Mad Menin myötä seksisymboli.

Elegantti Mad Men sijoittuu kuohuvan 1960-luvun New Yorkiin, jossa Madison Avenuelta johdettu

mainosala kasvaa rakettimaisesti boheemiväen estelyistä huolimatta. Eletään pukumiesten, kotiäitien ja

laatuviskin maailmassa. Matthew Weiner onnistuu kietomaan mainosalan ympäröiviin yhteiskunnallisiin

kysymyksiin, kuten mustien ja naisten oikeuksiin.

Keskiössä on mainosnero Don Draper (Jon Hamm), joka drinkkejä ja naisia kaataessaan kantaa

harteillaan synkkää ja salaperäistä menneisyyttä.

Vintage- ja pukumuodista kiinnostuneille riittää silmäniloa. 

Mad Men. Hamstraa palkinnot ja halkoo mielipiteet.

6. HBO: Mullan alla (2001-2005)
9+/10
Kuoleman ja elämän teemat vuorottelevat tv-sarjassa, joka seuraa Fisherien hautaustoimiston arkea. Henkilö sarjan takana Alan Ball. Pääosissa Michael C. Hall, Lauren Ambrose, Frances Conroy ja Peter Krause. Jaksoja 63. Keräsi 47 televisioalan palkintoa.

Harva sarja pohtii kuoleman ja menetyksen teemoja yhtä läheltä kuin Mullan alla. Sarjan alussa Fisherien perheen isä menehtyy, ja jää tämän vaimon ja kolmen lapsen kontolle selvitä surutyöstä ja jatkaa isän hautaustoimistobisnestä. Muutkin jaksot alkavat minielokuvalla hautaustoimiston asiakkaaksi päätyvän henkilön kuolemalla.

Claire, Nate, Ruth ja David Fisher.

Synkästä teemastaan huolimatta Mullan alla on elämänläheinen sarja. Se ei kauhistele tai romantisoi kuolemaa, vaan korostaa sen arkisuutta: viikatemies iskee milloin ja keheen tahansa. Kuoleman jatkuva läheisyys on jättänyt jälkensä Fisherin perheenjäseniin, joista kukin etsii paikkaansa epätäydellisessä maailmassa.

Mullan alla kuvaa tehokkaasti ihmisen haurautta menetyksen ja hämmennyksen hetkellä. Toisinaan kysymykset ovat ihmismielelle liikaa.

Kuolema ei kuitenkaan ikinä vie lopullisesti voittoa. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Menetyksen vastapainoksi sarjassa muistutetaan elämän ihmeellisyydestä ja kauneudesta.

Mullan alla on terävän, mustan huumorin värittämää, ja hahmojen kypsyminen sarjan aikana toteutettu hyvin. Michael C. Hall loistaa homoseksuaalina Davidina, ja Nate-veljenä kankeasti aloittava Peter Krause kasvaa lopulta rooliinsa. Perheen leskiäiti (Frances Conroy) ja henkisten kasvukipujen kanssa painiva taitelijatytär (Lauren Ambrose) täydentävät värikkään katraan.

Niin, ei paljoa naurata.

Loppua kohden sarja synkistyy ja käy samalla turhan nopeatempoiseksi. Siitä huolimatta Mullan alla on erittäin hyvä draama, joka kieltäytyy asettamasta ihmisiä hyvä-paha-muottiin. On vain heikkoutta, vahvuutta ja sattumaa. Sen tosiasian alla on ihmisten etsittävä paikkansa – vielä kun ehtivät.

7. Showtime: Dexter (2006-)

9+/10

Pihvistä tykkäävällä hyväsydämisellä rikostutkijalla on varjopuoli: hän on patologinen sarjamurhaaja. Henkilö sarjan takana James Manos jr. Kantava voima Michael C. Hall.

Rankka menneisyys kannusti Stalinia ja Hitleriä tekemään veritekoja. Niin myös miamilaista veriroisketutkijaa Dexter Morgania (taas vakuuttava Michael C. Hall), jolla on pakonomainen tarve suorittaa silloin tällöin murha. Sarja seuraa Dexterin työtä etsiä tarkoitukseen sopivia raiskaajia, murhaajia sun muita kuoleman ansaitsevia. Jäljet pitää siivota ja salaisuus säilyttää.

Teknisesti hyvin toteutettu sarja pyrkii kaksin käsin pehmentämään Dexterin hahmoa murhateeman vastapainona. Toisinaan katsojan mielistely ärsyttää: esimerkiksi Dexterin työkaveritiimi sattuu olemaan ns. valkoisen katsojan omatuntopaketti eli tummaihoinen esimies, hattupäinen symppis-latino ja aasialaistaustainen nörtti. Pienempikin alleviivaus olisi kelvannut.

Miamin uhkaavin mies. Dexter.

8.   HBO: Deadwood (2004-2006)

9-/10

Deadwoodin kaivoskylässä 1870-luvun Jenkkilässä säännöt määrää saluunanomistaja Al Swearengen. Henkilö sarjan takana David Milch. Kantava voima Ian McShane. Jaksoja 36. Keräsi 17 televisioalan palkintoa.

Eletään 1800-luvun loppua Yhdysvalloissa. Deadwoodin pikkukaupunki toimii liittovaltion lain ulkopuolella, ja metsän keskelle kylän rakentaneet pioneerit ovat kahmineet vallan käsiinsä. Kylää johtaa baarinpitäjä Al Swearengen (ilmiömäinen Ian McShane), joka niittaa kilpailijoitaan huume-, prostituutio- ja alkoholikaupassa. Pahisnäyttelijät loistavat: McShanen lisäksi Powers Boothe on mainio.

Ian McShanen... Eikun Deadwoodin traileri.

McShane kohdassa 0:43.

Deadwood  koettaa poiketa HBO-rutiineista käsikirjoituksen keinoin. Yritys jää puolivillaiseksi: kolmannen tuotantokauden ”helppoja koukkuja välttävä” kässäri on paikoitellen uuvuttava. Lavastus ja muut puitteet sentään ovat huippuluokkaa.

Sarja jää liiaksi McShanen karisman varaan. Calamity Janen känniurpoilu, sheriffi Bullockin feikkiraivo ja Trixie-ilotytön tutina saa pidemmän päälle katsojan sikiöasentoon ja toivomaan Ian McShanea ruutuun.

Taru Sormusten Herrasta -fanien iloksi Deadwoodin lääkäriä näyttelee Brad Dourif.

9. DR1: Vallan linnake (Borgen, 2010-)

9-/10
Tanskalainen poliittinen laatudraama, jonka teemat ovat kutkuttavan yhdenmukaisia koto-Suomen kanssa. Henkilö sarjan takana Adam Price. Kantava voima Sibse Babett Knudsen.

Tanska, tuo pohjoisen televisioviihteen ykköskentän sentteri, hallitsee trillerien lisäksi myös poliittisen draaman. Ainakin Tanskan Yleisradion tuottama ja Yle Femin esittämä Vallan linnake on maailmanluokan tuotantoa.

Sibse Babett Knudsen on kuin luotu rooliinsa Tanskan fiktiivisenä pääministerinä. Maata on johdettava ja hallituskumppanit pidettävä kurissa. Media hengittää niskaan ja patruunat vähättelevät. Peli on kovaa, ja valtakamppailussa joku jää väkisin toiseksi. Usein kärsivät sivulliset.

Vallan linnake on parhaimmillaan kuvatessaan julkisen- ja yksityiselämän väjäämätöntä yhteentörmäystä. Sarja ei pohjoismaiseen tapaan pelkää tunkeutua katsojan mukavuusalueelle.

Käsikirjoittajat ovat lukeneet lehtensä hyvin: sarjassa puitava politiikka on hämmentävän ajankohtaista. Tanskan puoluekenttä persuineen ja vihreineen muistuttaa Suomea. Oikeiden juuttipuolueiden fiktiivisiä vastineita kohdellaan tasapuolisesti.

Risuja sarja ansaitsee epäilyttävän vauhdikkaasta päivänpolitiikan ja journalismin kuvauksestaan.

Pääministeri (Sibse Babett Knudsen) ja spin doctor (Johan Philip Asbæk).

10.   HBO: Rooma (Rome, 2005-2007)
9-/10

Poikkeuksellisen näyttävä ajankuva luhistuvan Rooman valtapelistä. Henkilöt sarjan takana Bruno Heller ja William J. MacDonald. Jaksoja 22. Keräsi 16 televisioalan palkintoa.

Superluokan budjetilla keulinut Rooma on täsmätuote epookkisarjojen ystävälle. Ensimmäinen tuotantokausi kertoo Cesarin (Ciarán Hinds) noususta imperiumin johtoon ja toinen hänen kuolemansa jälkeisestä valtapelistä. Silloin mukaan astuu muun muuassa Kleopatra (Lyndsey Marshal). Antiikin ympäristö on kuvattu hyvin, ja kymmenen tuhannen ihmisen taistelukohtaukset eivät jätä tehosteintoilijoita kylmäksi.

Rooma toimii kohtalaisen tarkkana historiankuvauksena. Siinä sivussa rikotaan varmasti jokin maailmanennätys seksi- ja tappokohtausten määrässä. Trainspottingin (1996) ystäviä ilahduttaa tai kauhistuttaa Kevin McKiddin näkeminen sarjan päähenkilönä.

Trainspottingin Tommy? Ehei, vaan sadanpäämies Lucius Vorenus.

11.  HBO: Boardwalk Empire (2010-)
8+ -> 8½
Kieltolain aikana 1920-luvulla Yhdysvaltain kaupunkeja johtavat viinatrokarit, kuten Atlantic
Cityn Nucky Thompson. Henkilö sarjan takana Terence Winter. Kantava voima Steve Buscemi.

HBO ei malttanut olla antamatta nerokkaalle Steve Buscemille omaa televisiosarjaa. Hänen karismansa
varaan Boardwalk Empire pitkälti rakentuukin, kun Kelly Macdonaldin lupaava naispääosa ei kanna
aivan loppuun asti.

Buscemin tulkitsema hyvä veli -verkostojen oppikirjaesimerkki Nucky Thompson johtaa viinakauppaa
Atlantic Cityssä. Kieltolain aikana valtaa pitävät Thompsonin kaltaiset liikemiehet korruptoituneiden
virkamiesten tukemana. Bisneskumppanit on pidettävä tyytyväisinä tahi vaihtoehtoisesti tapettava.

Teemaltaan kiinnostava sarja käynnistyy köhien. Käsikirjoitus tuntuu irtonaiselta ja
kuvaus/leikkausakselin ratkaisut häiritsevät. Sarjan edetessä tunnelma kuitenkin tiivistyy: kolmas
tuotantokausi oli jo erinomainen, ja erityisesti maskinaamainen sotaveteraani Richard (Jack Huston)
kypsyy yhdeksi kiinnostavimmista näkemistäni sivuosista. Näistä syistä nostin sarjan arvosanaa.

Moni hahmo perustuu historiallisiin esikuviin: esimerkiksi Snatchissa ja This Is
Englandissa loistanut Stephen Graham esittää rikollislegenda Al Caponea. Sarjan taustapamppuna
häärää muuan Martin Scorsese.

Steve Buscemi näyttelee pääosaa mallikkaasti.

Kelly McDonaldin kiinnostava naispääosa latistuu sarjan edetessä.

Michael Shannon näyttelee häröä kieltolakiagenttia.

Mahtava Stephen Graham näyttelee rikollisuraansa aloittelevaa Al Pacinoa. 

Michael Pitt näyttelee sarjan toista miespääosaa, aluksi hieman epävarmasti.

12. HBO: Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001)

8½/10

Jenkkien 101. maahanlaskudivisioonan koitoksia toisessa maailmansodassa. Se parempi kahdesta HBO:n sotaminisarjasta.  Henkilöt sarjan takana Stephen Ambrose ja Steven Spielberg. Jaksoja 10. Keräsi 23 televisioalan palkintoa.

Pelastakaa Sotamies Ryan -elokuvan (1998) innoittamina Steven Spielberg ja Tom Hanks päättivät lähteä tuottamaan uutta, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaa teosta. Kymmenen jakson minisarja Taistelutoverit onkin tehty rahaa ja vaivaa säästelemättä. Hahmot perustuvat todellisiin henkilöihin, joista osaa haastatellaan jaksojen alla. Tämä luo uskottavan dokumentaarista auraa sotasarjalle.

Taistelutoverit on aidon näköinen ja kuuloinen.

Moni ystäväni nostaisi tämän sarjan pykälää omaa sijoitustani korkeammalle. Sarja on todella hyvä, mutten jännittävästä toteutuksesta huolimatta lämpene erityisesti yksipuolisille sotadraamoille. Jenkkipaasaamista on tavallista vähemmän mutta silti omaan makuuni liikaa.

Sodan hirveä tunnelma on toteutettu kuitenkin onnistuneesti. Taistelutovereissa on muutama todella pysäyttävä kohta, joista Kauferingin keskitysleirin vapauttaminen lienee tehokkain.

Lyhyesti:

HBO: Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific, 2010)

8/10

Taistelutovereiden tiimi tuotti toisen minisarjan sotateeman alla. Nyt seurataan merijalkaväen koitoksia Aasiassa ja Australiassa. Sarjaa on pidetty kahdesta Tovereista huonompana, ja hahmot ovatkin aika paljon tylsempiä.
Sodankäynnin armottomuus välittyy kuitenkin hyvin. Esimerkiksi Iwo Jiman taistelua kuvaava jakso hyytää hymyt, niin kuin sotasarjan kuuluukin.

HBO: Carnivàle (2003-2005)

7+/10

Mystinen sirkuskiertue 1930-luvun Jenkkilässä, Twin Peaksista tuttu Michael J. Anderson, pahiksena vinksahtanut metodistipappi… Carnivàlesta povattiin suurta hittiä, ja tuotantokausia oli tarkoitus kuvata kuusi.

Toisin kävi. HBO:n harvinainen floppi lopetettiin parin tuotantokauden jälkeen. Eikä ihme: sarja on tylsä ja hahmot irtonaisia.