Stuttgartin lentokentän D3-portilla odotin luonnottoman kirkkaan auringonvalon alla lentokonetta, joka veisi Madridiin. Korvissa soi Riitaoja. Hetki oli hieno.
Olen pitkien välilaskujen ystävä. Ne ovat kuin siivu porkkanaa - koko juuresta et voi saada, mutta palakin maistuu helvetin hyvältä. Stuttgartin tai viime tapauksessa Zürichin jättäessäni huikkaan mielessäni: "Vielä nähdään!"
Viikko Madridissa Leevin luona oli viikkojen aatelia. Leevi asuu mukavien kämppisten kanssa isossa talossa. On uskomatonta, miten hyvin yhteinen kieli ihmisten kanssa löytyy, kun yrittää. Viikon tähtihetkiin laskeutuu El Clásicon katsominen madridilaisessa baarissa. "Brilliant play by Sergio Busquets" ja "He is Puyol, you should respect the man" -kommenttini johtivat blancos-fanien "Puta finlandés" -lauluun!
Viikko lensi. Sitten minä.
Olin ollut Groningenissa muutaman päivän. Perheeni ja minä vietimme kukin tahoillamme aivan normaalia arkea, kun kuolema tuli käymään.
Hän lähestyi perhettämme, kolkot ja toivottomat silmät isoveljeeni jäätyneinä. Kuolema laski huppunsa ja toi kelmeat kasvonsa niin lähelle veljeä, ettei kukaan meistä uskaltanut hievahtaakaan.
Sitten kuolema sanoi: "Ähäkutti!", kääntyi, ja käveli hajamielisesti tiehensä.
Ehkäpä joku kuiskasi huppupään luiseen kalloon "ei vielä" tai "väärä talo". Todennäköisesti ei, sillä kuten ehkä tiedät, maailmaa hallitsevat sattuma ja kaaos.
Tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Kirjaimellisesti.
Kuolemaa ei odota näkevänsä, ennen kuin se sattuu kohdalle. Elämään tottuu, ja niin pitääkin. Tärkein asia, jonka tapauksesta opin, on muistutus elämän arvosta: se on mittaamaton. Elämä ei ole ikuista tai pysyvää. Minulle riittää, että saa vielä jatkua.
Aurinko on kirkas ja matala. Valo tulvii Groningenin kaduille. Täytynee seurata.
Hyvää viikonloppua!
Mertsi
Olen pitkien välilaskujen ystävä. Ne ovat kuin siivu porkkanaa - koko juuresta et voi saada, mutta palakin maistuu helvetin hyvältä. Stuttgartin tai viime tapauksessa Zürichin jättäessäni huikkaan mielessäni: "Vielä nähdään!"
Viikko Madridissa Leevin luona oli viikkojen aatelia. Leevi asuu mukavien kämppisten kanssa isossa talossa. On uskomatonta, miten hyvin yhteinen kieli ihmisten kanssa löytyy, kun yrittää. Viikon tähtihetkiin laskeutuu El Clásicon katsominen madridilaisessa baarissa. "Brilliant play by Sergio Busquets" ja "He is Puyol, you should respect the man" -kommenttini johtivat blancos-fanien "Puta finlandés" -lauluun!
Viikko lensi. Sitten minä.
Olin ollut Groningenissa muutaman päivän. Perheeni ja minä vietimme kukin tahoillamme aivan normaalia arkea, kun kuolema tuli käymään.
Hän lähestyi perhettämme, kolkot ja toivottomat silmät isoveljeeni jäätyneinä. Kuolema laski huppunsa ja toi kelmeat kasvonsa niin lähelle veljeä, ettei kukaan meistä uskaltanut hievahtaakaan.
Sitten kuolema sanoi: "Ähäkutti!", kääntyi, ja käveli hajamielisesti tiehensä.
Ehkäpä joku kuiskasi huppupään luiseen kalloon "ei vielä" tai "väärä talo". Todennäköisesti ei, sillä kuten ehkä tiedät, maailmaa hallitsevat sattuma ja kaaos.
Tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Kirjaimellisesti.
Kuolemaa ei odota näkevänsä, ennen kuin se sattuu kohdalle. Elämään tottuu, ja niin pitääkin. Tärkein asia, jonka tapauksesta opin, on muistutus elämän arvosta: se on mittaamaton. Elämä ei ole ikuista tai pysyvää. Minulle riittää, että saa vielä jatkua.
Aurinko on kirkas ja matala. Valo tulvii Groningenin kaduille. Täytynee seurata.
Hyvää viikonloppua!
Mertsi
”Whisper in my wall of sound
like silence all around
I’m pondering the choice
in beauty of your voice”
Joensuu 1685
Joensuu 1685
