Kolmas päivä. Kuinka kohtasin hollantilaisen hevosen

Hyvä lukija,

eilen näin umpisokean pikkupojan pyöräilemässä ilman kypärää hervotonta vauhtia aivan Groningenin keskustassa. Pojan äiti piti kättään hänen olkapäällään, jotta tämä tietäisi, minne mennä. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Näky teki suuren vaikutuksen.
Tänään pyöräili vastaani musiikkia kuunteleva nainen, joka vihelteli mennessään niin kovaa, että se kuului kymmenien metrien päähän.

Myönnän: olen tarkastellut pyöräilyä teknisesti. En ole ymmärtänyt siihen kietoutuvaa ihmisyyttä! Pyörän päällä kohtaa katseita, eleitä ja tasa-arvoa. Autoiluun sisältyvä hierarkia on purettu: kaikilla on varaa fillariin, ja kaikki pyöräilevät samoilla säännöillä. Myös sokeat.
Lupaan, etten enää loukkaa polkupyörää. Olet enemmän kuin kulkuneuvo.

Oma Sparta-merkkinen fillarini maksoi käytettynä 80 euroa. Sillä olen näiden kolmen päivän aikana taittanut viitisenkymmentä kilometriä tutkimusmatkaa, joista kolmekymmentä eksyksissä. Toisin kuin Suomessa, täällä pyörätiet ovat pitkiä, eikä niistä niin vain poiketa.

Tänään yhdistin tuon liikennepoliittisen faktan veret seisauttavaan suuntavaistooni, ja huomasin kampukseni sijasta tuijottavani hevosta silmiin. Olin löytänyt maaseudun laidan, ja silloin tein ensimmäisen kerran päätöksen kameran ostosta. Vielä kaksi päätöstä, niin ehkä saan kameran ja te kuvia.
(Älä huoli, löysin lopulta kampuksen! Sinne on kymmenen minuutin pyöräilymatka.)

Hollantilaiset kunnioittavat ulkomaalaisia, mutta kaikesta huokuu terve ylpeys omaa kulttuuria kohtaan. Paikallisilla on myös miellyttävä tapa päättää kanssakäyminen toivottamalla hyvää onnea.

Huomenna tapaan kouluporukan. Syksy on suurten alkujen aikaa! Voikaa tekin hyvin.

Mertsi