Hyvä lukija,
hollantilainen ilmasto vaihtelee harmaan ja sinisen sävyjä maksimoiden ali- ja ylipukeutumisen mahdollisuudet. Ihmisarvoisen kouluelämäni syksyllä turvaa usean neliömetrin kattava sadeponcho. Vielä ei ole satanut. Kun sataa, olen valmis.
Eilen tapahtui paljon:
Media-alan opiskelijat kutsuttiin esittelypäivään, jossa tutustuimme opintoihin sekä koulun käyttämään verkkoalustaan. Odottamani bondaus toimittajaopiskelijoiden kanssa sai yllättäen jäädä, kun luokka hajautettiin teknisen osuuden jälkeen.
Turhautuminen ajoi minut ottamaan ohjat omiin käsiini. Lähetin koululle palautenovellin, jossa ehdotin seuraavan intropäivän viilaamista hieman yhteisöllisempään suuntaan.
Sitten perustin Facebookiin ryhmän, ja sähköpostitse kutsuin siihen kaikki toimittajaopiskelijat. Suunnitelma läpäisi luun kuin voi. Illaksi saatiin kasaan porukka ja käytiin muutamassa tavernassa. Sain myös lämmittävää, iloista sähköpostipalautetta.
(Viime illastakaan ei ole kuvia. Löysin kuitenkin erittäin pätevästä käytettyjen tavaroiden kaupasta Nikonin D70-kuvauskojeen, jota nyt lataan!)
Takaisin eiliseen. Se päättyi irkkubaariin, josta poistuin katalaaniseurueessa kohti pyöriämme ja kotia. Kotihan tämä nyt on. Pyörällä odotti yllätys.
Pyörä oli lukossa.
Enkä tarkoita nyt omaa ketjulukkoani. Joku rauhaton sielu oli lukinnut Spartani sen vanhalla takarengaslukolla, joka ei ole käytössä ja jonka avaimia kukaan tämän planeetan asukas ei tiettävästi omista. Groningenin kivisiä katuja tiistai-iltaisin vaaniva Lukkomies oli kääntänyt julmat silmänsä kohti puolustuskyvytöntä pyörääni.
Alkoi kamppailu syvän hengityksen ja kiukun välillä. Näyttämönä toimivat laskuhumalan paraatikentät.
Aivan kuten 28. toukokuuta vuonna 2011, katalaanit pelastivat iltani. Fillarini jäi keskustaan, mutta tarakkakyydein siirryimme takaisin Kornoeljestraatille (ei kun ääntämään!).
Aamulla kannoin pyörän liikkeeseen, josta sen ostin. Siellä kuulin, että tämänkaltaiset tapaukset ovat erittäin yleisiä. Syytä mies ei tiennyt. Lukon sahaaminen maksoi femman.
Pyörä nököttää nyt pyörävajassa. Olo on myönteinen.
Seuraavaksi valmistan safkaa. Ensi kertaan!
Mertsi
En tunne sinua, etkä sinä minua, Lukkomies. Veit minulta viisi euroa ja hetkellisen mielenrauhani, mutten ole vakuuttunut kyvystäsi saavuttaa pitkäaikaista elämäniloa. Toivottavasti löydät rauhan, ja lopulta käyt taisteluun oikeuden puolesta. Toivottavasti otat seuraajaasi kiinni kädestä ja sanot:
Hyvä Lukkopoika. Me olemme lukinneet toisten pyöriä niin kauan, että olemme lukinneet samalla oman onnemme. En tiedä, mistä löydämme avaimen, mutta kuten lukuisat uhrimme, keksimme kyllä keinon jatkaa matkaamme eteenpäin.
Sitten, poikaseni, ryhdymme lukkosepiksi.
Meidän kaikkien parhaaksi.
hollantilainen ilmasto vaihtelee harmaan ja sinisen sävyjä maksimoiden ali- ja ylipukeutumisen mahdollisuudet. Ihmisarvoisen kouluelämäni syksyllä turvaa usean neliömetrin kattava sadeponcho. Vielä ei ole satanut. Kun sataa, olen valmis.
Eilen tapahtui paljon:
Media-alan opiskelijat kutsuttiin esittelypäivään, jossa tutustuimme opintoihin sekä koulun käyttämään verkkoalustaan. Odottamani bondaus toimittajaopiskelijoiden kanssa sai yllättäen jäädä, kun luokka hajautettiin teknisen osuuden jälkeen.
Turhautuminen ajoi minut ottamaan ohjat omiin käsiini. Lähetin koululle palautenovellin, jossa ehdotin seuraavan intropäivän viilaamista hieman yhteisöllisempään suuntaan.
Sitten perustin Facebookiin ryhmän, ja sähköpostitse kutsuin siihen kaikki toimittajaopiskelijat. Suunnitelma läpäisi luun kuin voi. Illaksi saatiin kasaan porukka ja käytiin muutamassa tavernassa. Sain myös lämmittävää, iloista sähköpostipalautetta.
(Viime illastakaan ei ole kuvia. Löysin kuitenkin erittäin pätevästä käytettyjen tavaroiden kaupasta Nikonin D70-kuvauskojeen, jota nyt lataan!)
Takaisin eiliseen. Se päättyi irkkubaariin, josta poistuin katalaaniseurueessa kohti pyöriämme ja kotia. Kotihan tämä nyt on. Pyörällä odotti yllätys.
Pyörä oli lukossa.
Enkä tarkoita nyt omaa ketjulukkoani. Joku rauhaton sielu oli lukinnut Spartani sen vanhalla takarengaslukolla, joka ei ole käytössä ja jonka avaimia kukaan tämän planeetan asukas ei tiettävästi omista. Groningenin kivisiä katuja tiistai-iltaisin vaaniva Lukkomies oli kääntänyt julmat silmänsä kohti puolustuskyvytöntä pyörääni.
Alkoi kamppailu syvän hengityksen ja kiukun välillä. Näyttämönä toimivat laskuhumalan paraatikentät.
Aivan kuten 28. toukokuuta vuonna 2011, katalaanit pelastivat iltani. Fillarini jäi keskustaan, mutta tarakkakyydein siirryimme takaisin Kornoeljestraatille (ei kun ääntämään!).
Aamulla kannoin pyörän liikkeeseen, josta sen ostin. Siellä kuulin, että tämänkaltaiset tapaukset ovat erittäin yleisiä. Syytä mies ei tiennyt. Lukon sahaaminen maksoi femman.
Pyörä nököttää nyt pyörävajassa. Olo on myönteinen.
Seuraavaksi valmistan safkaa. Ensi kertaan!
Mertsi
Avoin kirje Lukkomiehelle
En tunne sinua, etkä sinä minua, Lukkomies. Veit minulta viisi euroa ja hetkellisen mielenrauhani, mutten ole vakuuttunut kyvystäsi saavuttaa pitkäaikaista elämäniloa. Toivottavasti löydät rauhan, ja lopulta käyt taisteluun oikeuden puolesta. Toivottavasti otat seuraajaasi kiinni kädestä ja sanot:
Hyvä Lukkopoika. Me olemme lukinneet toisten pyöriä niin kauan, että olemme lukinneet samalla oman onnemme. En tiedä, mistä löydämme avaimen, mutta kuten lukuisat uhrimme, keksimme kyllä keinon jatkaa matkaamme eteenpäin.
Sitten, poikaseni, ryhdymme lukkosepiksi.
Meidän kaikkien parhaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti